Uusi vuosi,uudet kujeet

Viime vuosi oli kohdallani aikamoista myllerrystä.Kuitenkin voin ylpeänä sanoa selvinneeni ja voin luvata että vuosi 2013 tulee olemaan täynnä muutoksia mutta vain positiiviseen suuntaan.Ihan lyhyesti haluankin toivottaa parempaa uutta vuotta myös teille kaikille!

Väärinymmärretty

Sain juuri muutamalta taholta kuulla, että edellisen blogitekstini lakipykälistä sai semmoisen kuvan, että ne olisi jotenkin piikittelyä Exää kohtaan. Kysyttiin, että olenko sittenkään päässyt yli Exästä ja jopa eroterapiaa suositeltiin.

Täytyy siis nyt ihan heti korjata se väärinymmärrys. Kun googletin lakia avioerosta ja törmäsin tuohon, lähinnä huvituin.Mieleeni ei tullut noissa kohtaa Exä missään määrin. Liitin ne tekstiini siksi, että mielestäni ne ovat lähinnä huvittavia ja aikansa eläneitä. Tiedän, että ne on tyhmästi irrotettu ns.asiayhteydestään, mutta jos vaikka pikaisestikkin silmäilet niitä muita, jotka antamani linkin takaa löytyy, ymmärrät ehkä pointtini.

Mitä siihen ylipääsemiseen tulee, koen jo olevani elämässäni seuraavassa luvussa, ja Exää oikeasti muistelen ihan vain lämmöllä ja vilpittömästi toivotan hänelle kaikkea hyvää elämäänsä. Tosiasia kuitenkin tulee aina olemaan se, että hän on Keijun isä ja mun pitkäaikainen paras kaveri monen vuoden ajalta. En siksikään halua väkisin kasvattaa jotain teeskenneltyä kaunaa tai vihaa Exää kohtaan vaikka ilmeisen moni sitä minulta odottaakin. Ja niin, kyllähän mä terapiassakin sillon keväällä kävin, että en ole sitäkään puolta unohtanut tai laiminlyönyt.

Oli vaan pakko nyt tämä asia korjata, sillä en halua taas osakseni tuhatpäin tulta ja tulikiveä.

Juupa...täytyykin tästä lähteä Keijun kanssa joululahjaostoksille...

The End.

 
Miettiessäni kuumeisesti miten aloitan tämän tekstini, törmäsin FINLEXin sivuilla vuonna 1929 säädettyyn avioliittolakiin. Täytyy myöntää, että hieman huvituin lukiessani esimerkiksi näitä pykäliä koskien avioeroa. En nyt kaikkia niitä tähän halunnut laittaa mutta tässä kuitenkin muutama.

"Annettu Helsingissä 13. päivänä kesäkuuta 1929

  "70§  

Jos puoliso on rikkonut avioliiton tekemällä huorin, on toisella puolisolla oikeus saada avioero. Sama olkoon laki, jos puoliso on harjoittanut haureutta samaa sukupuolta olevan henkilön kanssa taikka on sekaantunut eläimeen.

Kun huoruuden perusteella tuomitaan avioeroon, voi oikeus, jos erityistä syytä on, määrätä, että syyllinen puoliso ei saa mennä uuteen avioliittoon, ennenkuin vuosi on kulunut aikaisemman avioliiton purkautumisesta."

 "71§

Jos puoliso on avioliiton aikana saanut sukupuolitaudin, olkoon toisella puolisolla oikeus avioeroon, paitsi milloin ensiksimainittu voi saattaa uskottavaksi, että tauti ei ole aiheutunut haureudesta eikä ole saattanut toista puolisoa tartunnanvaaralle alttiiksi."

 "75§

Jos puoliso on avioliiton aikana tullut mielisairaaksi tai tylsämieliseksi, olkoon toisella puolisolla oikeus avioeroon, jos sairaus on jatkunut kolme vuotta eikä ole päteviä toiveita hänen pysyväisestä parantumisestaan.

Milloin siihen on erittäin painavia syitä, voidaan tuomita avioeroon, vaikka sairaus on kestänyt lyhyemmän ajan, kuin edellä on sanottu." "

(Suosittelen alla olevaa linkkiä ;) )

 http://www.finlex.fi/fi/laki/alkup/1929/19290234

Oma avioeroprosessini kesti ensimmäisen hakemuksen viemisestä käräjäoikeuden päätökseen n.6,5kk. Tämän prosessin aikana, tarvitsi tulostaa, täyttää ja allekirjoittaa vain kaksi paperia ja toimittaa ne oikeaan osoitteeseen. Ei mitään perusteluja tai selvityksiä eroon johtavista syistä. On se meille tehty kyllä todella helpoksi. No hmm...eroon liittyen en tiedä oikein mitä kirjottaisin.

Alkuun olo oli sekava. Tunsin samaan aikaan hämmennystä,surua, iloa, helpotusta,katkeruutta ja vihaa. Nyt tunteet ovat tasoittuneet sen suhteen, ja uskon, että näin sen pitikin mennä. Oma elämäni alkaa pikkuhiljaa järjestyä kaiken suhteen ja pieniä väläyksiä tulevista onnellisista vuosista (yksin tai yhdessä) on jo alkanut näkymään. Exälle voinkin siis hyvillä mielin toivoa samanlaista onnea, jota mulle nyt ainakin toivon mukaan ollaan suomassa.

Voi olla, että tämä tekstini jää viimeiseksi. Elämä alkaa vaan olla aika hyvällä mallilla ja ns.oikeat elämän asiat täyttävät mielen ja kalenterini. No, se jää nähtäväksi.

Joku saattaa ehkä säikähtää tätä kappaletta, jonka linkitän tähän alapuolelle, mutta tosiasia on se, että vaikka ero astuikin voimaan vasta n.kuukausi sitten, suhteemme loppui kuitenkin jo tammikuussa ainakin ihan viimeistään. Ehkä tuota ei nyt pidä ottaa liian kirjaimellisesti, sanoma on kuitenkin se että elämä jatkuu.

Hyvää isänpäivää!

Isänpäivä on alunperin tullut Yhdysvalloista(mikä ylläri) ja ensimmistä kertaa sitä vietettiin Suomessa vuonna 1949. Kalentereihin se kuitenki päätyi virallisena liputuspäivänä vasta vuonna 1987. Marraskuun toisena sunnuntaina isänpäivää juhlii Suomen lisäksi vain Norja, Islanti, Ruotsi ja Viro. Muutoin isänpäivän ajankohta vaihtelee.Kesäkuun kolmas sunnuntai tuntuu olevan suosituin isänpäivän juhlimispäivä.

Lähde:http://fi.wikipedia.org/wiki/Is%C3%A4np%C3%A4iv%C3%A4

Varmaan suurimmassa osassa suomalaisista perheistä juhlitaan isänpäivää tavalla tai toisella. Meillä kotona vietiin isille aamupala vuoteeseen ja toki oltiin aina väsätty/ostettu jotain pientä lahjaa ja korttia myös. Nykyään on ollut tapana lähettää kortti mutta nyt kiireen vuoksi se jäi.(Sori iskä) Mä olen aina ollut isin tyttö. Isi on ollut mulle uskomattoman tärkeässä osassa oikeastaan koko mun pienen ikäni ja on edelleen. Mä olen kiitollinen siitä, että mulla on hyvä isä, joka on kaikista myrskyistä huolimatta ollut läsnä aina kun on tarvinnut.

Keiju ei onneksi vielä ymmärrä isänpäivän päälle sillä tänä vuonna sen juhliminen isin kanssa on mahdotonta isin ollessa hyvin ansaitulla matkalla toisella puolella maapalloa.Viime isänpäivänä oltiinkin mökillä ja en kyllä voinut aavistaa, että se jää meidän viimeiseksi yhteiseksi isänpäiväksi. Uskomattoman nopeasti aika menee.Pian juhlitaan jo joulua ja vuodenvaihdekin tulee hujauksessa, ja uusi vuosi ja...sitten siitä on vuosi. Kun tää koko kamala prosessi alkoi. Edellisessä kämpässä pakatessani löysin sen halvatun kirjeen. Onneksi äiti oli paikalla ja kielsi lukemasta. Miksi pitäisi vatvoa vanhoja asioita ja kääntää veistä _omassa_ haavassa?

Niin, olen siis muuttanut. Jo kaksi viikkoa olen täällä asunut ja kävi juuri niinkuin ajattelinkin. Paha olo seurasi mukana ja tuntuu jopa hieman syventyneen. Keiju on mulla nyt viisi viikkoa putkeen ja toki se reagoi nyt muuttoon ja kaikkeen tähän myllerykseen sillä, ettei nuku öisin. Mä olen itse mennyt todella huonoilla yöunilla jo pidemmän aikaa ja pikkuhiljaa unettomuus alkaa tehdä tepposiaan. Lisäksi taas tää "välivuodenajan" harmaus toki tekee oman osansa. Joku ehkä ihmettelee sitä miten voin valittaa siitä, että saan olla lapseni kanssa. No vastaukseksi voi vaan sanoa sen, että koitappa itse univelkaisena ja yksin pitää huolta uhmaikäisestä neidistä, joka ei nuku eikä juuri syökään ja lisäksi vielä purkaa pahvilaatikoita ja pitää koti siinä kunnossa, että siellä pystyy elämään. Mä menen puolitehoilla ja ikävä tosiasia on se, että nyt pikkuhiljaa alkaa se jaksamisen raja tulla vastaan, niin henkinen kuin fyysinenkin. Mun seuraavaan vapaaviikonloppuun on vielä aikaa 20 päivää ja kaksi viikkoa olen jo neitosen kanssa ollut. Kyllä taitaa mun joustamiset loppua tuohon reissuun.En mäkään mikään kone ole joka jaksaa ja pystyy ihan mihin vaan ilman unta. Olisinkin. Tätäkö sen yhteishuoltajuuden pitäisi olla?*haukotus*

Kotia kohti?

Tässä alkuun suora wikipedia lainaus:

"Koti on paikka, jota ihminen käyttää vakituiseen asumiseen, jossa säilytetään henkilökohtaisia tavaroita, jossa vietetään vapaa-aikaa ja paikka jossa perheen jäsenet asuvat.
Ihmisen kotiin voivat tulla vieraat vain luvalla ja se nauttii kotirauhaa. Kodiksi voi kutsua myös jotain tiettyä kaupunkia, seutua, valtiota tai muuta paikkaa jossa viihtyy erityisen hyvin. Kodin rajat eivät siis ole tarkat ja täsmälliset vaan suhteelliset. Vakituinen asuinpaikka ei aina tunnu kodilta, ja kodilta voivat tuntua myös paikat, joissa ihminen ei asu. Esimerkiksi lapsuudenkotia pidetään usein aikuisenakin kotina, vaikkei siellä enää asutakaan. Ihmisellä voi siis olla useita koteja, ja koti onkin sekä paikka että mielentila. Kodin tunne jotakin paikkaa kohtaan alkaa kehittyä jo, kun kodista haaveillaan tai sitä suunnitellaan.

Kotona viihtymiseen vaikuttaa erilaisten virikkeiden ja sosiaalisten energioiden lisäksi elämäntilanne ja tulevaisuuden näkymät työn, seurustelun ja/tai opintojen saralla. Epäonnistumisen tunne edellä mainittujen asioiden saralla tai mielenhäiriöt saattavat ajaa ihmisen tilanteeseen, josta seurauksena on kodittomuus.

Koti merkitsee turvallisuutta, rauhallisuutta, menneisyyden muistoja ja tulevaisuuden suunnitelmia, se on paikka jossa ihminen kokee olevansa oma itsensä ja jossa hän voi tehdä itselleen tärkeitä asioita. Kodilla on siis yhteys ihmisen identiteettiin. Kodiksi voidaan sanoa myös muita kuin paikkoja. Ihminen voi kokea löytäneensä kodin vaikkapa uskonnosta, taiteesta tai hän voi kokea toisen ihmisen läheisyyden kotona olemisen tunteena.

Suomen kielen sana koti on sukua kota-sanalle. Koti-sanan on selitetty tulleen kota-sanasta; sanottiinhan ”menemme kotiin” (eli ”menemme moneen kotaan”), ”tulemme kodista” (eli ”tulemme useasta kodasta”). Myöhemmin kota-sanan monikko (kotii-) on poikinut perusmuodossa olevan sanan koti."


Siis aivan mieletön.Kerrankin sain wikipediasta sellaisen "vastauksen" josta olen aivan samaa mieltä.Eihän mun nyt mitään tarvi enää kirjottakaan..
Mä olen muuttanut elämäni aikana 16 kertaa. Tähän ikään mennessä se on todella paljon. Koti ei ole ollut mulle koskaan paikkaan sidonnainen, vaan se on ollut siellä missä mun rakkaat ihmiset ovat olleet. Viimeisen viiden vuoden ajan mun koti on ollut siellä missä Exä on ollut.

Kun muutimme Keijun kanssa maaliskuussa tähän asuntoon, yritin tehdä tästä kodin. Keräsin ympärilleni mun silmää miellyttäviä esineitä ja huonekaluja tehden tästä juuri omannäköiseni. Puolisen vuotta olen tässä asunut, mutta vieläkään ei tunnu kodilta. Pikkuhiljaa pääkaupunkiseutu on alkanut ahdistamaan. Jatkuva kiire ja yleisesti ottaen kova elämäntahti- ja rytmi on alkanut verottaa mun voimia. Mä olen luonteeltani aika hidas, hidas oppimaan ja hidas ymmärtämään asioita. Mä olen myös todella hidas mitä tulee ihan elämiseenkin.Tämä pääkaupunkiseudun hektisyys ei vaan sovi mulle. Mä tykkään tehdä asioita verkkaisesti ja omaan tahtiini.(Lukuunottamatta satunnaisia ex-tempore tempauksia joista yhdestä saat pian lukea.)

Yksinkertaisesti nyt, kun Exä ei enää ole mun elämässä, tunnen itseni kodittomaksi täällä. Luulen, että tunnen itseni kodittomaksi ihan mihin tahansa menenkin, niin kauan kunnes olen päässyt Exästä yli.Mähän en olisi missään vaiheessa halunnut tänne muuttaa, mutta koska olin naimisissa silloin, halusin tietenkin lähteä mieheni mukaan. Lisäksi alkaa neljä vuotta Espoossa asumista tulla täyteen, joten jotenkin mun kroppa ja mieli ja kaikki mussa on taas hyppäämässä vanhan kaavan mukaan eteenpäin. Mä olen kyllä yrittänyt kotiutua tänne, olen taas sisustanut asuntoani uuteen uskoon ja yrittänyt sitä kautta saada lisää viihtyvyyttä, mutta jos kodittomuuden tunne tulee sisältä päin siihen eivät uudet hienot verhot eikä Vallilan matto auta.

Mä olen pohtinut muuttoa jo jonkin aikaa, mutta koko ajan järki on sanonut vastaan. Kun on kerta koulukin kesken täällä ja Keiju ja kaikki, niin eihän siinä ole järkeä. Paha olo kuitenkin vei voiton ja pienen potkaisun jälkeen päätin tehdä ratkaisuni. (Kiitos "naapurille" rohkaisusta.)Viime sunnuntaina irtisanoin asuntoni Espoossa, ilman varmaa tietoa uudesta asunnosta, koulun jatkumisesta tai mistään muustakaan käytännön asiasta. Ensimmäistä kertaa eläissäni otin ns.kohtalon omiin käsiini ja päätin muuttaa suuntaa. Päätöksen jälkeen on välillä tuntunut typerältä ja on mua hetkittäin kaduttanut ihan hurjasti, mutta uskon että osittain se johtuu siitä pelosta, mikä mulla on. Mietin, että miten mä sitten pärjään Keijun kanssa, vaikka tosiasia on se, että mulla on enemmän tukiverkostoa siellä minne aion muuttaa kuin täällä. Kaupunkina se on todella kaunis ja olen siellä vieraillessani joka kerta kovasti viihtynyt. Nyt on siis hyvä hetki ottaa se askel sitä uutta alkua kohti. Kaupunki toistaiseksi pysyköön vielä "salaisuutena".

Tällä viikolla on tapahtunut paljon ja pikkuhiljaa asiat alkavat järjestyä, asunto on tiedossa ja kouluasiatkin menevät eteenpäin. Vaikka mulla on ehkä takanani ja edessäni elämäni rankimmat ajat oon todella ylpeä itsestäni ja siitä, että oon saanut tehtyä nyt ratkaisun, joka luultavasti tulee vaikuttamaan hyvin radikaalisti mun henkiseen hyvinvointiin ja sitä myöten myös Keijun hyvinvointiin. Mä aion rakentaa Keijulle elämän, jossa se voi ja uskaltaa juurtua johonkin paikkakuntaan ja voi sanoa olevansa kotoisin sieltä. Minähän en meinaan ole mistään kotoisin.

Noniin, edessä on sitten raju pakkausurakka ja muuton organisointi. Aion tehdä sen tällä kertaa jo niin taitavasti, että joku voisi jopa kysyä että olenko muuttanut joskus aikasemminkin.

Voi olla, että taas tulkitsen Chisua ihan päin Brinkkalaa, mutta tuossa kappaleessa se tekee juuri sen, mitä minäkin "kohtalolleni" tein sunnuntain.
 

Kiitos ja anteeksi.

Viime bloggauksesta olen taas saanut kuulla vaikka ja minkä näköistä palautetta. Onhan se toki ymmärrettävää, että vihan tunteet ja niiden ilmaisu herättää lähinnä vaan vihaa. Luin uudestaan mun viimeisimmän tekstin ja totesin, että kyllä se on mielestäni ihan asiallinen. Kirjoitin kuitenkin sen hetkisistä tunteistani. Mielestäni varsinkin tässä omassa prosessina koen hyvin hyvin tärkeäksi sen, että viimein kykenen tuntemaan myös vihaa. Ja niinkuin kirjoitinkin, koen vihaa nimenomaan Exän tekoja kohtaan, en niinkään Exää kohtaan.

Tässä kohtaa mun täytyykin nyt vähän kyllä ottaa edellisen kirjoituksen sanoja takaisin. Muutama ilta sitten juttelin Exän kanssa ja pystyin erottamaan selkeästi sieltä sen ihmisen, johon aikoinani tutustuin. En halua liikaa nyt taas mennä Exään tai hänen sanomisiinsa, mutta olen kiitollinen siitä, miten hän aina vaan kaikesta huolimatta jaksaa olla kärsivällinen mun kanssa. Kuitenkin Keijun takia/ansiosta joudumme olemaan paljon tekemisissä jatkossakin. Tiivistettynä voin sanoa, että viime kohtaamisesta hänen kanssaan jäi oikein positiivinen kuva vaikka itku taas pääsikin. En missään nimessä halua nyt puolustella kirjoitustani, mutta täytyy muistaa, että tunteita tulee ja menee enkä missään vaiheessa kirjoittanutkaan Exän olemuksesta tai tunteista faktana, vaan ainakin mielestäni mainitsin, että kyse oli omista tuntemuksistani.

Viime kohtaaminen kuitenkin oli sen verran hyvä ja kehittävä, että haluan nyt vielä näin "julkisestikin" pyytää Exältä anteeksi, sitä että loukkasin. Jatkossa yritän olla aikuisempi ja kypsempi asian suhteen. Pyydän kuitenkin kärsivällisyyttä, ei tää eroaminen ole vain nimiä paperilla.

Hyvästi rakas...

Tänään kuulin kappaleen, joka sai mut itkemään. Säälikseni olin bussissa kun kyseinen kappale soi radiossa.Vieressäni istunut vanhempi rouva hätkähti nähdessään kyyneleet poskillani ja ystävällisesti sitten kysyikin, että onko mulla kaikki hyvin. Hänelle vastasin tietenkin kohteliaasti, että toki on, mutta tajusin huijaavani häntä pahemman kerran. Totuus on se, että mä riudun.

Ensikuun lopulla meidän puolen vuoden harkinta-aika päättyy. Perheneuvolassa viime viikolla totesimme, että ympyrä alkaa sulkeutua ja laitamme ne viimeisetkin paperit menemään. Vaikka sisimmässäni tiedänkin, että suhteemme eteen pitäisi tehdä hurjasti töitä ja se ei siltikään välttämättä antaisi kuin pari hassua vuotta lisää suhteellemme jokin mussa suree ihan suunnattomasti. Mä olen tajunnut, että se alun rauhallinen suhtautuminen asiaan on ollut vaan sitä alkujärkytystä, ja nyt oikeasti sen avioeron kynnyksellä kaikki konkretisoituu.Osa mussa sanoo, että ero on virhe, enkä täysin omasta vapaasta tahdostani allekirjoita niitä eropapereita. Tiedän, että en tule itkemättä sitä tekemään.  Mun pitää luopua ihmisestä, joka on ollut mun rinnalla viimeiset kymmenen vuotta. Sen lisäksi, että Exä on ollut mun paras ystävä kaikki nämä vuodet, hän on ollut mulle aviomies ja mun lapsen isä. Hän on ollut ihminen, jota mä olen rakastanut kaikkein eniten maailmassa.  Mä olin rakentanut tulevaisuuttani ajatellen meitä kokonaisena perheenä ja yhtäkkiä kaikki ne unelmat vaan haihtu kun tuhka tuuleen.

Mä olen ihan kohtuullisen hyvin saanut rakennettua omaa identiteettiäni ja vahvistettua sitä mikä mä olen aina ollutkin. Erillään asuminen on tehnyt mulle todella hyvää mutta eläminen on silti joka päivä ihan yhtä raskasta. Tai oikeastaan musta tuntuu siltä, että nyt kun olen oikeasti tajunnut tilanteen, en jaksaisi tätä ollenkaan. Kaikista pahimmalta tuntuu katsoa Keijua. Reppana joutui aloittamaan päiväkodin, nyt kun mun oma jaksaminen on todella kortilla. Keiju kyselee isiä jatkuvasti. Mä yritän olla romahtamatta Keijun nähden, mutta aina se ei onnistu ja toinen ihmettelee miksi äiti itkee. No, mä olen sitten nätisti yrittänyt selittää että äidilläkin on paha mieli ja ikävä isiä.Keiju kyselee päivittäin isiä ja puhuu isistä ja äidistä yhdessä ja että mennään isin autolla yms.. Kaksi viimeisintä yötä, Keiju on nukkunut todella levottomasti ja mun uni on jäänyt todella vähäiseksi. Tänään nukkumattomuus ja tää eron todellisuus sitten iski todella päin näköä ja soitinkin Exälle ja pyysin apua. Hän ei juuri sillä hetkellä voinut auttaa ja sen kyllä hyvin ymmärränkin, mutta kaikki tää kertynyt paha olo vaan purkautui häneen.

Viimein pystyn sanomaan, että tänään koin aitoa vihaa  Exän tekoja kohtaan. Yllätykseksi ei tullut, että sain ns. tapella itsekseni ja Exä ihan kylmän rauhallisesti vain vastaili mun syytöksiin.Semmoista se on ollut aina. Raivostuttavinta musta siinä puhelussa oli se, että Exä kivenkovaa väitti, että ei ole vastuussa mun henkisestä pahoinvoinnista, ja että mun pitäisi kanssa keskittyä muihin juttuihin. Voiko mies todella olla niin typerä, ettei ymmärrä miten syvästi hän mua satutti? Toki itse olen vastuussa siitä miten pahan oloni hoidan, mutta kyllä juuret aika pitkälti juontavat siihen, että hän petti mua ja edelleen jatkaa satuttamista suhtautumalla muhun hyvin hyvin kylmäkiskoisesti.  En nyt muuten mene kauhean yksityiskohtaisesti siihen mistä kaikesta  riitelin hänen kanssaan, mutta loppuviimein sen puhelun jälkeen mulla oli semmonen olo, että hän ei ole koskaan mua rakastanutkaan ja hänestä on tullut todella kylmä ja itsekäs ihminen.  Hän on ihan eri ihminen kuin on aikaisemmin ollut ja mulla kyllä on ihan oma epäilykseni siitä, että miksi niin, mutta uskaltaisin väittää tietäväni sen, että hän kyllä jossain sisimmässään suree tilannetta ja tulee ainakin katumaan kymmenen vuoden päästä, että päästi meidät niin helposti menemään.

Viime tekstissäni pohdin järkeä ja tunteita, mutta nyt tuntuu siltä, että en oikeasti olisi valmis kenenkään kanssa suhteeseen enkä mahdollisesti tule koskaan olemaankaan. En tiedä haluanko tai uskallanko koskaan enää kiintyä niin syvästi ja jäädä toisen armoille. Parempi olisi itse olla se vahvempi osapuoli, sillä silloin ei tulisi niin syvästi satutetuksi.Musta on kovaa vauhtia tulossa kylmä ja kyyninen ihminen, joka ei uskalla päästää ketään lähelleen tai saatika luottaa kehenkään. En yleensä toivo kenellekään pahaa, mutta tässä tilanteessa melkein jopa toivoisin, että Exä kokisi saman kuin minä ja sitä kautta ehkä ymmärtäisi ja osaisi ottaa vastuun teoistaan ja olla aidosti pahoillaan. Mulla on semmonen olo, että ilman jotain suurta ihmettä tai aivan mieletöntä mua oikeesti rakastavaa miestä, mä tulen jäämään yksin.

Tän tekstin aikana taustalla soi tammikuun biisilista. Ympyrä on todellakin sulkeutumassa, sillä fiilikset on samat kuin ensimmäisiä tekstejäni kirjoittaessa. Tammikuun biisilistasta tosin voisin ottaa sen viimeisen kappaleen pois. Se ei liity tämän hetken fiiliksiin.

Kuitenkin se alussa mainitsemani kappale on Samuli Putron kappale Olet puolisoni nyt.Se kertoo jotain sellaista, jota minä tuskin tulen enää koskaan elämässäni saavuttamaan.

Järki vai tunteet?

Hmmm...Jo yli 6000 lukukertaa mun blogilla tähän asti.Aikamoista.

Huomasin just, että en ole kirjoittanut viime kuun puolella ollenkaan. Monta kertaa mä olen kuitenkin aloittanut juuri tämän samaisen tekstin samaisesta aiheesta, mutta ei ole tullut vaan semmosta "inspiraatiota" tai sopivaa hetkeä, jotta olisin voinut saattaa tämän kirjoituksen loppuun.

Viimeiset pari viikkoa on ollut todella isoa myllerrystä mun pään sisällä. En oikein tiedä mistä aloittaisin, joten aloitan nyt alusta.

Keväällä hetken tapailin miestä, jonka kanssa kaikki tuntui menevän putkeen. Meillä oli paljon yhteistä ja tuntui siltä, että oltiin ihan samalla aaltopituudella lähes joka asiassa. Kyllä siinä tunteita oli puolin ja toisin heti ilmassa. Mä olen aina nauranut Disneyn prinsessa-leffoissa niissä kohdissa joissa prinsessa tanssii prinssinsä kanssa ja ympäriltä häviää kaikki muu. Mä olen ajatellut, että ei tuommosta voi tapahtua, kunnes koin itse sen. Tämän miehen pelkkä käden kosketus sai kaiken muun katoamaan ympäriltä ja ajan pysähtymään. Aika kuitenkin ennen pitkää meni eteenpäin ja huomasin, etten ole vielä valmis suhteeseen, lisäksi ainakin omalta puoleltani "suhdettamme" varjosti pieni luottamuksen puute ja aloin ottamaan etäisyyttä. Sitten tapasin Erään ja koin, että hänessä oli toisenlaista potentiaalia, vaikka välillämme ei kipinöitä lennellytkään ja tässä sitä nyt ollaan.

Suhde Erään kanssa poikkeaa aika paljon suhteesta tämän toisen miehen kanssa. Meidän välillämme ei ole missään vaiheessa lennellyt niitä kemian kipinöitä eikä ole ollut mitään "rakkautta ensisilmäyksellä"- meininkiä. Mielestäni tämä suhde on ehkä semmoinen "aikuinen ihmissuhde" joka perustuu enemmän järkipohjalle kuin sille tunteen palolle.Se kiintymys tulee ajan kanssa ja toisen tuntemisen myötä myös ne tunteet. Kyllä tässä on todella hyvä ja tasapainoinen suhde meneillään, ainakin Erään osalta. Minun kanssani samaan lauseeseen ei tässä kohtaa taas voi laittaa sanaa tasapainoinen.

Mä olen alkanut vähän kaipaamaan sitä tunteiden paloa ja huumaa mikä sillon keväällä oli. Viime viikolla sattumalta ohimennen näin tämän toisen miehen ja kaikki meidän yhteiset asiat ja hetket muistuivat väkisinkin mieleen. Vielä enemmän aloin kaipaamaan sitä tunnetta ja ehkä jopa sitä pientä draamaakin joka meidän suhdetta väritti. Ja kyllä pitää myöntää, että kaipaan häntä myös ihmisenä todella paljon.

Ystäviltäni Facebookissa kysyin, että järki vai tunteet ja vastaukset olivat juuri semmoisia kuin oletinkin niiden olevan. Ihmiset joiden tiedän olevan hyvin impulsiivisia vastasivat tunteet ja ne jotka tiesin hieman harkitsevimmiksi vastasivat tietysti järki. Muutama viisas vastaus molempien puolesta oli myös, mutta tässä kohtaa en niitä laske mukaan sillä haluan nimenomaan asettaa rinnakkain nämä kaksi.

Itse olen todella emotionaalinen ihminen ja elän vahvasti tunteilla. Tai ainakin joskus elin, pettämisuutisen ja eron myötä kuitenkin yritin jossain määrin tappaa kaikki tunteeni, sillä vahvat tunteet voivat tietyissä tilanteissa olla todella pelottavia ja tuhoavia. Niinpä yritin siirtyä  rationaaliseen ajatusmalliin ja tein valintani sen mukaan. Nyt kuitenkin kun aikaa on kulunut ja alan olla aika hyvin selvinnyt erosta alkavat tunteet taas ottaa valtaa. Luulen että juuri siksi on alkanut hieman epäilyttämään se, että pystyykö rationaalinen ja järkiperäinen suhde rationaalisesti ajattelevan ihmisen kanssa pidemmän päälle tekemään mua onnelliseksi?

Nostan kyllä hattua kaikille, jotka järjestetysti menevät naimisiin ihmisen kanssa jota ei mahdollisesti ole koskaan ennen edes tavannut. Siinä varmasti aika suuresti koetukselle joutuu kyllä kaikki mielipide-eroista ajattelumalleihin ja niiden mahdollisesti niin erilaisiin lähtökohtiin. En usko, että rationaalisesti ajattelevaa ihmistä voi muuttaa emotionaaliseksi tai toisin päin. Se onkin sitten ihan oma lukunsa voisiko nämä kaksi niin eri pohjalta päätöksiä tekevää ihmistä saada aikaiseksi kestävän parisuhteen.

Olisikin mielenkiintoista alkaa "tutkimaan" parisuhteita ja ottaa asiasta selvää. Jos joku tietää jonkun tutkimuksen /artikkelin aiheesta niin olisi mukava saada linkkejä.

Ikuinen ongelma?

Olisi kauheasti aiheita, joista olisi kiva kirjoittaa liittyen ihmissuhteisiin, vanhemmuuteen ja avioeroihin, mutta tämä postaus tulee olemaan aika henkilökohtainen. Tossa n.1,5 viikkoa sitten tuli kuukausi täyteen uutta "virallista" parisuhdetta. En mä olisi uskonut, että näin pian olisin uudessa suhteessa mutta kun hyvän löytää, niin siitä täytyy pitää kiinni. Täytyy myöntää, että ei tässä mun kohdalla ollut alkuun kyse mistään "rakkaudesta ensisilmäyksellä". Mä vaan huomasin, että tässä ihmisessä on potentiaalia ja viihdyn hänen seurassaan.

Ei tämä yhdessä olo ihan vaivatonta ole ollut. Huomaan jatkuvasti ajattelevani asioita, joita pelkäsin ja murehdin ollessani Exän kanssa. Välillä huomana miettiväni, että tykkääköhän Eräs musta oikeesti vai pelleileekö se vaan mun kanssa. Sitten mietin, että onkohan sillä muita naisia ja on hyvin vaikea asennoitua siihen, että mä olen hänelle se maailman paras ja jos hän ei sitä tajua ja mokaa tän homman, mä löydän vieläkin paremman.(Epäilen tosin että olisi mahdollista.)

Tiedän nyt, että monelle lukijalle herää tämän jälkeen kysymys, mahdatkohan nainen olla vielä valmis uuteen suhteeseen? Joku voi olla huolissaan siitä, että vienkö nyt sitten vanhan suhteen ongelmat uuteen suhteeseen. Kyllä mä itsekin olen sitä paljon miettinyt.

Exän ja minun välille kasaantuneita ongelmia on niin paljon, että  on hyvin vaikea erotella sitä mikä vaikuttaa mihinkin asiaan ja millä tavoin. Mielestäni on jopa typerää verrata Exän ja mun suhdetta Erään kanssa.  Tässä vähän perusteluita:

1. Olen nyt 10 vuotta vanhempi, kun mitä olin kun aloin seurustelemaan Exän kanssa.
2.Seurustelen eri miehen kanssa
3.Tämä on ensimmäinen ns.aikuinen parisuhteeni.(Exän kanssa oltiin teinejä ja kasvettiin yhdessä)

Kevään ja kesän aikana mussa on tapahtunut jotain todella merkittävää henkistä kasvua, jota ei varmasti vieläkään olisi saavutettu ilman eroa. Ne käyttäytymismallit jotka Exää häiritsi suhteessamme alkavat olla menneen talven lumia. Toki luottamusongelma on kova, mutta enhän mä koskaan pääsisi sitä uudestaan rakentamaan jos katkeroituisin ja päättäisin, että kaikki miehet on sikoja. Siltäkin osin koen hyvin tärkeäksi sen, että pääsen nyt rakentamaan aikuista parisuhdetta, aikuisen ihmisen kanssa, joka ei ole vielä toistaiseksi antanut mulle mitään syytä olla luottamatta.

Luulen, että jatkossa elämässäni, en pysty luottamaan keneenkään sokeasti vaan jokaisen ihmisen on erikseen ansaittava luottamukseni. Aika typerää eikö?

Hyvää hääpäivää?

Eilen tuli täyteen tasan viisi vuotta siitä, kun minä ja Exä sanoimme toisillemme tahdon. Kyllä me tekstarit vaihdettiin ja todettiin, että eikös meidän viisi vuotta naimisissa ole kuitenkin ihan hyvä saavutus, mutta taitaa ainakin jäädä meidän viimeiseksi yhteiseksi hääpäiväksi. Olin Keijun ja Erään kanssa rannalla ja oli ihan mukava päivä. Hääpäivää en juurikaan kerennyt miettimään. Eipä tuolla nyt enää tässä vaiheessa ole väliä.

Tänään katselin hieman huvittuneena kun samassa katuvalotolpassa oli kolme eri sydänkylttiä. Mielessäni skeptisesti ajattelin, että miksi ihmeessä ihmiset menevät naimisiin? Ehkä hieman säikähdin ajatuksiani, sillä kyllä mä olen aina ollut perinteisen avioliiton kannattaja. Tämän kevään aikana tosin, mun ajatukset suhteista, rakkaudesta ja avo-/avioliitoista ovat heittäneet aikamoista häränpyllyä.

 Suomessa keskimääräinen avioliittojen pituus on 11 vuotta, Helsingissä taas seitsemän ja lähes puolet avioliitoista päätyy eroon. Itse tiedän ainakin 13 avioparia, jotka ovat eronneet muutaman vuoden sisällä, eikä uutisista tunnu tulevan loppua. Näitä kaikkia pareja yhdistää se, että he omien sanojensa mukaan ovat jonkin sortin uskovaisia. Raamatussa kuitenkin aina on jauhettu sitä, kuinka avioliitto on pyhä, ja että avioeroa ei saisi ottaa kuin tietyissä tilanteissa. Omat säädöksensä löytyy myös sille, kuka saa mennä uudelleen naimisiin ja kenen kanssa. Niihin en nyt jaksa paneutua sen kummemmin tässä, koska mielestäni Raamattu alkaa olla muutenkin jo aikansa elänyt. Otin asian kuitenkin puheeksi siksi, että uskon vahvasti siihen, että osaan näistä lähipiirini eroista löytyy juuret varmasti siitä näkökulmasta, että seksiä ei saisi harrastaa ennen avioliittoa ja juuri sen takia avo"liitossa" asuminen ei olisi suositeltavaa. Useat näistä pareista, ovat ihastuneet, rakastuneet ja menneet naimisiin yleensä viimeistään kahden vuoden kuluttua tapaamisestaan. Jotkut jopa nopeammin.

Mielestäni siinä ajassa, ei ehdi tutustua ihmiseen varsinkaan jos ei asu saman katon alla. Lisäksi jos/kun naimisiin on menty hätiköiden, "teini-iän" huumassa ja keskenkasvuisina, ongelmat avioliitossa vain kasvavat. Puhun omasta kokemuksesta, kun mietimme aikaisemmin keväällä Exän kanssa onko järkeä jatkaa, jatkuvasti tulimme siihen lopputulokseen, että ei koska meistä on tullut niin erilaisia persoonia. Kyllä me sillon teineinä oltiin samanlaisia, mutta emme olleet persoonina ns. valmiita, emmekä varmasti ole vieläkään. Uskon kuitenkin siihen, että jonkinlainen oma identiteetti on löydettävä hyvin vahvaksi, jotta on kykeneväinen toimivaan parisuhteeseen.

Olisikohan mahdollisesti vaikka vuodenkin yhdessä asuminen ennen häitä, voinut estää jotain niin katastrofaalista kun Exän ja mun häät? Vai oltaiskohan me vaan vielä entistä paremmin tutustuttu toisiimme, itseemme ja tarpeisiimme ja sillä luotu sitä ensihuumaa kestävämpi pohja parisuhteelle?

Tiedelehden sivuilta tuli vastaan hyvin mielenkiintoinen artikkeli parisuhteesta, jossa oli ihan järkeviä juttuja asiantuntijan suusta.

http://www.tiede.fi/artikkeli/716/avioliiton_rattaat_pyorahtavat_kolme_tarkeaa_kierr

Siinä puhutaan parisuhteen kolmesta eri vaiheesta.

"- Symbioosivaiheeseen kuuluvat kaikki rakastumisen lepertelyt ja päiväunet rakkaasta. Puolisot elävät toisilleen ja ovat sokeita toistensa virheille.

- Eriytymisvaiheessa ruusunpunaiset hetket haihtuvat, ja puolisoon halutaan ottaa etäisyyttä. Kumppanin piirteet, jotka aiemmin olivat "suloisia", alkavat ärsyttää, ja se sanotaan suoraan.

Tässä vaiheessa rattaisiin yleensä ilmaantuvat myös ensimmäiset rikot. - Puolisot "itsenäistyvät" eri aikaan, mikä aiheuttaa ongelmia, mustasukkaisuutta ja pelkoa siitä, että tähänkö tämä rakkaus loppui, Pukkala tietää. Hänellä ei ole yhtälöön patenttiratkaisua, mutta hyvä neuvo alkuun pääsyyn: hyväksytään, ettei toista voi muuttaa, ja ymmärretään, että eriaikaisuus on normaalia parisuhteen kehitystä.

- Kumppanuusvaiheeseen pääsy vie aina vuosia, joskus vuosikymmeniä, mutta sinne asti sinnittely kannattaa. Nyt erilaiset puolisot ovat tasavertaisia kumppaneita. - Nämä parit suhtautuvat jopa humoristisesti siihen, että toinen "on sellainen kuin on"."

Itselleni tuli tämän kohdan luettuani mieleen, että olemmeko me Exän kanssa astuneet ansaan ja luovuttamassa juuri tuossa eriytymisvaiheessa. Ehkä, mutta kun ottaa huomioon pettämisen ja molemmin puolisen luottamuksen ja kunniotuksen puutteen, ei siitä varmasti tulisi yhtään mitään enää koskaan. Sitä paitsi mä olen tällä hetkellä hyvin onnellinen ja valoisin mielin menossa tulevaa kohti, eikä mun tulevaisuuden suunnitelmissa ole kyllä Exä kun vain Keijuun liittyvissä asioissa.

En nyt tahdo todellakaan väittää, että avioliitto olisi huono juttu. Kyllä mä itsekin toivon vielä joskus pääseväni naimisiin, koska haluan lisää lapsia, ja lapset tehdään mun mielestä vasta avioliitossa. Mun usko vaan avioliittoon hätiköitynä ratkasuna on mennyt totaalisesti. Mä uskon kyllä rakkauteen ensisilmäyksellä, mutta en usko siihen, että pelkästään sen tunteen varaan olisi hyvä rakentaa parisuhdetta. Kyllä siihen vaaditaan myös se, että järki kulkee myös mukana ja komppaa niitä tunteita. Ja mitä siihen avo"liittoon" tulee, niin se voi olla jossain kohtaa elämää erittäin hyvä väliaikainen vaihtoehto, mutta en mä sitä liitoksi kutsuisi enkä semmoiseen koko loppuelämäkseni jäisi. Se ei kuitenkaan velvoita kumpaakaan avo"liiton" osapuolta juuri mihinkään.Jaj os kiinnostaa niin suosittelen tutustumaan lainsäädäntöön koskien avoliittoa.Eiköhän googlettamalla löydy .;)

Juhannuksen taikaa

"Juhannus tarkoittaa keskikesän juhlaa, jota vietetään kesäkuussa kesäpäivänseisauksen tienoilla. Pohjoisessa juhannus on valon juhla, jolloin keskikesä on kauneimmillaan.  Monet kristilliset kirkkokunnat viettävät juhannusta Johannes Kastajan muistopäivänä, mistä tulee nimi juhannus. Suomessa, Ruotsissa ja Baltian maissa juhannus on ollut tärkeä kansanomainen merkkipäivä. Suomalaiseen juhannukseen kuuluvat kiinteäsi esimerkiksi juhannussauna, juhannuskokko ja juhannustanssit. Suomessa juhannus on myös virallinen liputuspäivä, jolloin liputetaan koko juhannusyön ajan. Monet juhannuksen perinteistä juontavat juurensa vanhaan eurooppalaisen valon ja hedelmällisyyden juhlaan kesäpäivänseisauksen aikana. Juhannukseen on vanhastaan liittynyt erilaisia uskomuksia ja taikoja, joilla on pyritty varmistamaan tuleva sato ja naimaonni."


Lähde:Wikipedia

Iltapäivällä karkaamme Keijun kanssa monen muun suomalaisen tavoin mökille. En ota sinne konetta mukaan, joten pistän tämän Juhannuspostauksen nyt niin ei sitten tarvitse harmitella,että jäisi kirjoittamatta. Juhannukseen liittyy varmasti eniten kaikenmoisia taikoja ja uskomuksia, jotka todellakin on jaettava teillekkin. Mulle on jotenkin tullut semmonen käsitys, että suomalaiset ovat olleet varsin epävarmaa kansaa naimaonnen ja hedelmällisyyden suhteen. Juhannustaiat ovat kuitenkin aivan omaa luokkaansa sillä iso osa juhannustaioista suositellaan tehtäväksi alastomana.

Tunnetuimpia juhannustaikoja on varmaan se, että kun kiertää alastomana kolme kertaa kaivon keskiyön hetkellä  ja kurkistaa veteen, näkee tulevan puolisonsa.

Ennen aikaan on myös hypitty alastomana kasteisella niityllä ja jopa mielitiettyjen pelloilla. Eihän siinä, alastomuus on ihan luonnollinen asia, eikö? Lisäksi on laitettu seitsemästä kukasta tehty kimppu tai yhdeksästä heinästä _hiljaa_ tehty seppele tyynyn alle ja yöllä on sitten nähty unia tulevista puolisoista...Vai onkohan sittenkään? Hauskin oli ehdottomasti tämä:"Toinen yleinen taika nykyisin on kävellä juhannussaunan yhteydessä takapuoli edellä kohti puupinoa. Mihin halkoon takapuoli osuu, sellaisen rakastajan saa. Jos halko on halkaistu, se on jo toisen naisen varattu mies, jos se on kokonainen, se tulee täysin omaksi"

Tässä muutamia linkkejä joista löytyy lisää juhannustaikoja,
 http://fi.wikipedia.org/wiki/Juhannustaika ,
http://www.mtv3.fi/helmi/kuudesaisti/artikkeli.shtml/2011/06/1348841/keskikesan-kiihkeat-lemmenloitsut-ja-juhannustaiat,
http://www.naimisiin.info/html/body_taikoja___enteita.html

Ukko taivahannapainen,

remupilven reunallinen

hävittele häirikköni

kadottele kummajainen,

anna miesi mielehinen,

urho uljas ujuttele

katsomahan, kysymähän,

ilokseni iskemähän.

Itse en juhannuksena aio taikoja tehdä. Taiat olisivat vähän hataralla pohjalla, kun se "mielitietty" on mukana. Tiedän, että tässä kohtaa moni ajattelee, että eikö ole vähän liian aikaista, eihän eroni ole vielä virallisesti astunut voimaan. Niin, tämä olikin asia josta halusin kirjoittaa. Mä olen sitä mieltä, että ero on astunut voimaan jo siinä vaiheessa, kun olemme tietoisesti rikkoneet vihkivalaamme, molemmat tavallaan. "Kaikkitietävän Jumalan kasvojen edessä ja tämän seurakunnan läsnä ollessa kysyn sinulta Exä, tahdotko ottaa Vahvemman naisen aviovaimoksesi ja osoittaa hänelle uskollisuutta ja rakkautta myötä- ja vastoinkäymisissä?"No tahtoihan se, mutta kuinkas kävikään?(Ps.nimet on muutettu ;))

 Tämän perusteella uskallan itse ajatella, että myös Jumalan silmissä, eromme on tapahtunut jo ensimmäisen syrjähypyn aikana. Mielestäni virallinen avioero on vain pari nimeä paperilla ja keino saada joskus uudelleen taas naimalupa ja tälle mielipiteelle perustan omat päätökseni ja ratkaisuni myös pohtiessani "oikeutusta" uudelle suhteelle. En ole velkaa Exälle enää mitään, eikä hän minulle. Keijun vanhemmuus onkin sitten ihan eri asia, joten siihen en nyt tässä kohtaa mene.

No, se siitä. Nyt pitäisi vielä pakata viimeisetkin tavarat ja siivota koti lähtökuntoon, sitten on kiva tulla takaisin kun on tavarat paikoillaan. Mielestäni yksi maailman kauneimmista kappaleista, joka tekee kunniaa suomalaiselle luonnolle ja kansanluonteelle. Joskus toivon tanssivani tätä vielä...

Hyvää ja turvallista juhannusta!

Henkistä kasvua

Nyt on aikaa kulunut jo jonkin aikaa edellisestä postauksesta niin kaipa mä nyt sitten jotain kirjoitan. Ajatuksia olisi todella paljon jaettavaksi, mutta en nyt niitä kaikkia tähän yhteen ja samaan kirjoitukseen aio ympätä. Takana on varmasti yksi elämäni parhaimmista viikonlopuista, mutta jotenkin silti on tänään ollut alakuloinen olo. Mä olen tuntenut oloni tänään yksinäiseksi. Tiedän, että se voi kuulostaa tosi oudolta, mutta semmonen olo mulla on ollut.

Mulla on ympärilläni ihana perhe, joka tukee mua parhaansa mukaan, ihania ystäviä jotka aina vaan jaksavat kuunnella mun valituksia ja kriiseilyä, ihana tytär joka rakastaa mua ehdoitta ja Eräs joka välittää musta todella paljon ja jonka läsnäolo saa mun päivän kirkastumaan.<3 Kaikista näistä ihanista ja rakkaista ihmisistä huolimatta mulla on ollut yksinäinen olo. Semmonen olo, että ei kukaan oikein ymmärrä mitä mä käyn läpi, ja mistä nämä mun kriisit ja ailahtelevaisuus johtuvat. Mä olen tässä tämän päivän aikana muuttanut mieleni uskomattoman monta kertaa, saman asian puitteissa tosin. Ensiksi mun ja Keijun piti lähteä huomenna reissuun mun vanhempien luokse, sitten mua alkoi ahdistaa hetkeksi, pääsin ahdistuksesta yli ja ostin jopa jo junaliput. Tämän jälkeen se sama ahdistus iski jälleen ja päätin perua reissuni. Se stressin määrä, joka tuli kun tiedostin kaiken edessä olevan organisoinnin, pakkaamisen, siivoamisen ja matkustamisen kissan ja taaperon kanssa oli vähän turhan suuri mun tän hetkisille voimille sitä kantaa. Tiedän, että vanhempani toivoivat meitä kovasti sinne, mutta tässä kohtaa mun oli nyt pakko pistää vaakalaudalle vanhempieni mahdollinen pettyminen ja oma jaksamiseni.

Ahdistusta potiessani huomasin taas tukeutuvani entistä enemmän ihmisiin, jotka ovat ympärilläni. Pian kuitenkin vanhemmiltani tuleva tuki alkoi tuntua lähinnä ahdistavalta ja painostavalta. Huomasin ajattelevani mielessäni, että taasko ne yrittää vaikuttaa mun päätöksiin. Säikähdin hieman ajatuksiani, sillä tiedän, että he eivät todellakaan sitä yrittäneet. Epäsuorasti pyysin apua ja tukea ja sitä heiltä myös sain. Jossain sisimmässäni kuitenkin heräsi se pieni kapinallinen teini, joka torjui kaiken avun. Mähän olen aikuinen nainen, joka pärjää ihan hyvin itsekseen. Vedin semmoisen johtopäätöksen, että tästä se mun yksinäisyyden tunne ehkä johtuu. Halu seistä omilla jaloilla on niin suuri, että bumerangina takaisin heitän lähes kaiken minulle tarjotun avun ja tuen. Myöskin halu tehdä itsenäisiä päätöksiä varmasti vaikuttaa asiaan. En haluaisi, että muiden mielipiteet ja uskomukset olisivat ratkaisevassa osassa elämääni koskevissa päätöksissä. Olen jo tehnyt päätöksiä, jotka eivät vanhempieni eivätkä varsinkaan uskovaisten ystävieni mielestä vaikuta kauhean järkeviltä ja tiedän, että tulen niitä tekemään jatkossakin. Silti toivon, ettei mua tuomittaisi sen vuoksi, etten ehkä allekirjoita enää niin mustavalkoisesti kaikkea sitä, mitä mulle on vuosien varrella opetettu.

Voi toki olla, että yksinäisyyden tunteeni johtuu osittain juuri siitä, että mulla ei tällä hetkellä ole semmoista ns.yhteyttä mihinkään seurakuntaan. Mutta ehkä juuri se "irtaantuminen" yhteisöistä on saanut mut ajattelemaan omilla aivoilla asioita. Kyllä mä edelleen uskon, mutta jotenkin mun viime aikaiset kokemukset ja tuntemukset ovat saaneet mut ajattelemaan, että noin en enää jatkossa aio tehdä vaikka se kuinka olisi Raamatun mukaista toimia niinkuin aina ennenkin. Mä kaipaan kyllä sitä yhteyttä ja kaikkia niitä juttuja mitä seurakunnasta voi ammentaa mutta en kaipaa sitä ahdistusta ja syyllisyyttä joka myös nykyään liian helposti tuntuu välittyvän kristillisistä yhteisöistä jos et tee juuri niinkuin Raamattuun on kirjoitettu. Tiedän, että nyt liuta ihmisiä on todella huolissaan musta luettuaan tän tekstin, ja saavat ollakkin.Voinhan mä oikeesti ollakin ihan ulapalla näistä asioista, mutta kuka oikeasti on valtuutettu toiselle sanomaan, että et sä voi tuntea tai ajatella noin?

All you need is love.

Tässä vielä kappale jonka yhdestä siskoni minulle lähettämästä soittolistasta bongasin, siinä on tällä hetkellä se sanoma johon mä haluan turvautua kaikista näistä mun ailahteluista, epäilyksistä ja "vääristä" ratkaisusta huolimatta.

 Ps.Tiedän että osa jäi nyt pohtimaan että mistä ns. vääristä ratkaisuista mä puhun. No valotan tilannetta nyt sen verran, että mä en taida enää olla niin vapailla markkinoilla. Siitä lisää sitten seuraavassa postauksessa.

Perjantai

Tänään on ollut mielenkiintoinen päivä. Pitkästä aikaa vietän viikonloppua kotona Keijun kanssa ihan kaksistaan. Kisu toki on kotona myös, mutta nyt kun Keiju nukkuu on täällä superhiljaista ja rauhallista. Mä oikeastaan nautin tästä, että saan kotosalla puuhailla omassa rauhassani kaikenlaisia juttuja, vaikka täytyy myöntää, että on hieman haikeaa pitkästä aikaa viettää perjantai-iltaa yksin. No, kaikkeen tottuu ja hyväähän tämä vaan tekee! Tässä kappale joka sopii mun perjantai-illan haikeisiin fiiliksiin oikein mainiosti.Kaunis eikö?

Aika parantaa

Huomenna tulee kuluneeksi tasan neljä kuukautta siitä kun postasin ensimmäisen tekstini tänne ja kohta on kulunut puoli vuotta siitä, kun sain tietää pettämisestä. Tää kevät on mennyt ihan hujauksessa ohi. Tällä viikolla alkoi ns.kesäloma ja sen olen kyllä totisesti ansainnut. Tänä keväänä on mun elämässä käynyt enemmän asioita kuin melkein mun koko elämäni aikana tähän asti, kummasti kaikesta vaan selviää, vaikka asiat ovatkin kasaantuneet muutamaan kuukauteen. Mä olen aloittanut mun opinnot ja saanut ensimmäisen lukukauden päätökseen ihan kohtuu kunnialla, lisäksi mä olen muuttanut yhden mun elämäni rankimmista muutoista, tehnyt päätöksiä avioerosta ja huoltajuusasioista,ottanut vastuun itsestäni ja Keijusta myös taloudellisesti ja kaiken tämän jälkeen mä koen olevani vielä selväjärkinen ja mikä tärkeintä, en ole katkeroitunut!Toki mä olen tarvinnut ulkopuolista apua tästä kaikesta selviämiseen, mutta vahvuutta ja vastuuta on myös myöntää oma heikkoutensa ja ottaa se apu vastaan joka on tarjolla.

Terapiassa viime kerralla täytettiin "masennuskysely" ja arvatkaapa mitä? Mä sain puhtaat paperit. Kaikesta siitä paskasta (excuse my french)  huolimatta, jota mun niskaan on satanut nyt keväällä mä koen olevani onnellisempi kuin moneen vuoteen.

Mä olen onnellinen itseni vuoksi siksi, koska olen selvinnyt niin hyvin ja kyllä mä olen onnellinen myös Exän puolesta, joka on myös saanut vapauden etsiä itsensä ja toteuttaa niitä haaveita ja unelmia, jotka ei mun ja Keijun kanssa ehkä olis olleet mahdollisia. Mä olen onnellinen, koska Keiju tulee vielä saamaan meistä molemmista, Exästä ja musta tasapainoiset ja onnelliset vanhemmat, vaikkakaan ei yhdessä. Kyllä se Keijuun olisi varmasti vaikuttanut negatiivisesti jos kumpikaan meistä ei olisi voinut olla meidän avioliiton aikana oma itsensä. Mä en halua kasvattaa lastani kulisseissa, enkä usko että Exäkään.Nyt saa Keijukin vapauden kasvaa just semmosena kun on. Mä olen onnellinen myös siksi, että olen huomannut että pystyn taas tuntemaan. Tuntemaan ihastusta, vihaa ja surua ihan eritavalla kuin aiemmin.

Omassa prosessissani olen tullut siihen pisteeseen, että tiedän, että kun sen aika on ja annan itselleni luvan, pystyn taas rakastumaan ja sitoutumaan 100%  siihen mieheen, joka on mun arvonen ja jakaa mun kanssa samanlaisia haaveita ja mikä tärkeintä, tykkää musta just tämmösenä kun mä olen, tennareineni ja peltisine leipälaatikoineni. (Jos ei tykkää tennareista tai mun peltisestä oranssista leipälaatikosta, ei oo mitään saumaa. ;))

Mistä sen sitten tietää, että on valmis menemään eteenpäin?Omalla kohdallani tiedän sen siitä, että vanhojen kuvien katselu ei tee enää kipeetä, vaan tuo mieleen vaan niitä hyviä muistoja, jotka siinä tilanteessa ja hetkessä olivat oikeita. Toinen mistä tunnistan prosessin kypsymisen on se, että en enää tunne mustasukkaisuutta ajatellessani, että joku päivä Exä on jonkun toisen kanssa ja jakaa elämänsä jonkun muun kanssa kun mun. Se ei enää tunnu pahalta, vaan päinvastoin toivon, että sitten kun hän siihen valmis on, löytyisi  hänenkin rinnalleen joku, joka toivoisi elämältä samoja asioita kuin hän.Toivon hänen vielä tulevan onnelliseksi ja tiedän, että hän toivoo samaa minulle.

Tässä mulle nyt lähiviikkoina hyvin rakkaaksi tullut kappale Suvi Teräsniskalta:

Jos ei heilaa helluntaina

"Helluntai on Pyhän Hengen vuodattamiselle omistettu kristillinen juhlapäivä. Helluntaita vietetään seitsemän viikon kuluttua pääsiäisestä ja kymmenen päivää helatorstain jälkeen. Pääsiäisen ajankohdasta riippuen se on joko toukokuussa tai kesäkuun alussa. Vuonna 2012 helluntai on 27. toukokuuta. Suomen kieleen sana helluntai on tullut ruotsin kielen sanoista helig dag, pyhä päivä.

Alkuperältään ja ajankohdaltaan helluntai liittyy myös juutalaisten šavuot-juhlaan eli viikkojuhlaan, jota vietetään seitsemän viikkoa juutalaisten pääsiäisen eli pesahin jälkeen toisaalta sadonkorjuu­juhlana, toisaalta Siinailla tapahtuneen lain antamisen muisto­juhlana. Uudessa testamentissa tästä juhlasta käytetään nimitystä helluntai.

Suomessa helluntai on kirkkolain mukainen kirkollinen juhlapäivä. Koska se sattuu aina sunnuntaiksi, se ei useimmilla työ­paikoilla vaikuta työaika­järjestelyihin, mutta kaupat pidetään silloin eräin poikkeuksin laki­sääteisesti kiinni.<sup>"

Lähde:Wikipedia</sup>


Tänä sunnuntaina ainakin Kaakkois-Suomessa kaupat on auki venäläisturistien suuren määrän vuoksi. Mua helluntaissa oikeastaan kiehtoo enemmän varsinkin tänä keväänä vanhat suomalaiset uskomukset. Ennen vanhaa ajateltiin, että Suomen luonto on parhaimmillaan helluntaina ja uskottiin että, "Jos ei heilaa helluntaina, ei koko kesänä." Helluntaita edeltävänä lauantaina on Etelä-ja Lounais-Suomessa poltettu helavalkeita pahojen henkien karkoittamiseksi. Yksi tunnetuimpia kansanperinteen kevätjuhlia oli Sääksmäen Ritvalan helkajuhla. Helkajuhlassa neidot kulkivat teitä laulaen. Juhlaan kuului olennaisena osana helluntaisauna, jossa uusilla vastoilla vihdottiin. Se oli samalla myös naimaonnen nostattamissauna."Nouse lempi liehumahan, kunnia kapuamahan."

Ryhdyin miettimään, että mikä se heila sitten on. .Wiktionary on vahvasti sitä mieltä, että heila on tyttö-tai poikaystävä. Suomisanakirja on samaa mieltä, mutta on lisännyt loppuun esimerkit vakituinen heila, yhden illan heila, Vappu-ja kesäheila. Luulen, että seurustelukulttuuri on vahvasti muuttunut aikaisemmasta. On nettideittailua ja kaikenmaailman sinkkuristeilyjä. Ennen tyttö-tai poikaystävä ehdokkaat taisivat rajoittua oman kylän nuoriin, mutta nykyään netin ansiosta on mahdollista tutustua ihmiseen vaikka toisella puolella maapalloa.

Asiat on meille tehty todella helpoiksi, mutta onko suuri valinnanvara ja käsitysten muuttuminen hyvä asia? Onko niin että,  kun on suuret "markkinat" ei voi koskaan olla tyytyväinen siihen, mitä on löytänyt ja ongelmien ratkaisut parisuhteessa jäävät toissijaisiksi?Onko helpompaa löytää uusi ja parempi kuin lähteä ratkomaan vanhan kanssa ongelmansa? Mielestäni avioerotilastot puhuvat puolestaan.  Tässä suora linkki Tilastokeskuksen sivuille. Aika hurjia lukuja ja niiden muutoksia.


http://www.stat.fi/til/ssaaty/2011/ssaaty_2011_2012-04-20_tau_001_fi.html

Aion nyt sohaista vähän muurahaispesää ihan vaan kiusallani. Ollaan Exän kanssa saatu puitua paljon asioita läpi ja olen todennut sen, että alan pikkuhiljaa olla valmis uuteen parisuhteeseen.Voi tulla yllätyksenä tai saatat ehkä ajatella, että näinkö pian? Voin kertoa sen, että kukaan muu, et sinä ei naapuri eikä edes psykologi ole oikea henkilö sanomaan, koska olen valmis menemään eteenpäin, kyllä se olen ihan minä itse joka sen tietää.

Ja mitä minun helluntaihini tulee, en voi ehkä ihan heilaksi kutsua, mutta yksin en ainakaan joudu olemaan.

Lähteet: 
http://fi.wikipedia.org/wiki/Helavalkeat,
"Suomen virallinen tilasto (SVT): Siviilisäädyn muutokset [verkkojulkaisu].
ISSN=1797-6413. 2011, Liitetaulukko 1. Avioliittojen ja avioerojen määrä vuosina 1965–2011 . Helsinki: Tilastokeskus [viitattu: 27.5.2012].
Saantitapa: http://www.stat.fi/til/ssaaty/2011/ssaaty_2011_2012-04-20_tau_001_fi.html."
 http://fi.wiktionary.org/wiki/heila
 http://suomisanakirja.fi/heila

Muinaismuistoja

Yksi vapaaviikonloppu alkaa olla taas takanapäin. Viikonloppuni on ollut mahtava, todellakin olen saanut viettää mahtavaa aikaa ihanien erinäisten ihmisten seurassa. Tässä siivotessani, löysin laatikon jonka kyljessä luki "MUINAISMUISTOJA". Pienellä jännityksellä aukaisin laatikon, sillä en muistanut mitä olin sinne laittanut.

Laatikon sisältä löysin pieniä laatikoita, jotka olivat täynnä kaikenmaailman lappusia ja valokuvia. Yhdestä laatikosta löysin kuvia itsestäni ollessani pienenä tyttönä Thaimaassa.Yhdessä laatikossa oli kirjeitä sekä valokuvia teinivuosilta. Käsiini osui tietenkin kuvia Exästä ja minusta seurustelun alkuvuosina ja myös yksi kirje jonka hän oli minulle lähettänyt. Yhdestä laatikosta löysin hääkuvia.

Hämmästyksekseni katsoin kuvia hymyillen, en tuntenut enää samanlaista haikeutta kuin olisin ehkä kuukausi sitten tuntenut. Katsoin kuvia, ja tajusin, että päivät jotka kuviin on ikuistettu ovat menneet jo ohi, ja niitä ei saa takaisin. Ymmärsin myös sen, että tuon ihmisen, joka kanssani jakaa noita onnellisia hetkiä noissa kuvissa, on ollut tarkoitus kulkea rinnallani vain tietyn matkaa. Hän on ollut minulle se oikea jonkin aikaa, mutta nyt on meidän teidemme aika erota. On toki myös ymmärrettävä se, että Keijun isänä, hän tulee olemaan aina osana elämääni. En pääse hänestä ikinä kokonaan eroon, enkä oikeastaan haluakaan.

Reaktioni kuvien näkemisestä luo mulle toivoa. Toivoa siitä, että pikkuhiljaa alan päästä asian yli ja alan olla valmis innolla suuntaamaan katseeni tulevaan ja hymyillen katsomaan taakse päin menneitä vuosia.  Lämmöllä voin muistella Exää kaikista hänen teoistaan huolimatta ja lämmöllä voin muistella suhdetta, jonka mokasimme _yhdessä_. Saimme yhdessä kuitenkin aikaan jotain maailman kauneinta, Keijun!

Ihanaa ja kaunista keväistä sunnuntaita! Mun mieli on erinomainen, monestakin syystä! Yhdestä niistä kerron ehkä sitten seuraavassa tekstissäni.Nyt jatkan siivousta, kohta on kesä ja on ihana saada koti siistiksi ja ylimääräiset rojut pois!

Kolmas pyörä

Joku ehkä odotti postausta äitienpäivänä. Itse en kokenut suurta tarvetta kirjoittaa äitienpäivästä, sillä se oli mukavampi kuin olisin osannut kuvitella. Olin Keijun kanssa reissussa siskoni ja hänen ihanan perheensä luona. Oltiin koko viikonloppu siellä, ja oli mahtavaa. Perjantaina ajelimme Keijusen kanssa ihanassa kevätsateessa ja mieli oli hyvä. Lauantaina juhlimme syntymäpäiviä, olin tosin hyvin väsynyt, sillä Keiju ei nukkunut yötä kauhean hyvin. Sunnuntaina heräsin Keijun itkuun, mutta päivä oli uskomattoman kaunis ja saimme aamupalaksi köyhiä ritareita. Sain jopa elämäni ensimmäisen ikioman muumimukin ja lisäksi sain kunnian kuulla olevani maailman paras täti. Mitä muuta enää voisi kaivata? Exäkin muisti minua tekstarin muodossa ja se lämmitti mieltäni. Kyllä yhden pienen lahjan sain myös kortteineen ja sen merkitys on minulle myös hyvin suuri.

Tällä viikolla olen hurahtanut kuuntelemaan Chisua. En hänen aikaisemmasta tuotannostaan ole juuri perustanut, mutta kuunnellessani uusimpia kappaleita ja keskittyessä sanoituksiin, en ole voinut olla lämpenemättä. Tämä kappale varsinkin sai silmäni kostumaan. Uskon, että jokainen petetyksi tullut ja siitä toipuva kokee tämmöisiä tunteita jossain vaiheessa vaikeaa luopumista. Kyllä, voin sanoa ikävöinäni Exää ja sitä kaikkea mitä meillä oli ja edelleen ihmettelen miten hän pystyi tekemään niin minulle ja Keijulle?

Katselin Keijun ensimmäisen vuoden albumia ja viimeistään tässä vaiheessa mun sydän halkesi surusta ja kaipuusta. Jos Exä on sormus sormessa toilaillut toilailunsa niin saanen kysyä mitä helkkaria on liikkunut niiden naisten päässä? Miten joku voi alentua edes yrittämään varattua miestä. Tässä kohtaa arvostukseni kyseistä naisrotua kohtaan laskee kun lehmän häntä. Itse en moiseen pystyisi. Tuhoamaan toisten elämän ja kajoamaan jonkun toisen omaan, ja vielä pienen lapsen isään. Raivostuttaa! Hankalaa on fyysisesti pettää yksinään, aina mukana on se kolmas pyörä.

Kyseisen kappaleen sanat jo ilmaisevat sitä mitä haluan sanoa, joten en nyt jatka tätä ehkä jopa hieman väsynyttä kirjoitusta tämän enempää. Ensi kerralla taas sitten vähän parempaa tekstiä.Lupaan.

MUOKS. " Kyllä, voin sanoa ikävöinäni Exää ja sitä kaikkea mitä meillä oli ja edelleen ihmettelen miten hän pystyi tekemään niin minulle ja Keijulle?"

Eräs asianomainen pyysi selventämään yllä olevan kohdan. Myönnän, että se on hieman irti asiayhteydestään jo tuossa yllämainitussa kappaleessa. En siis missään nimessä  tässä kohtaa yritä edes puhua siitä, että Exä olisi minut ja Keijun jättänyt. Minähän se itse lähdin. Kysehän on pelkästään nyt siitä luottamuksen pettämisestä. Ihan vaan selvennykseksi, ettei kenellekään jää väärää käsitystä tilanteesta.

Lisäksi mua jäi häiritsemään tuon kappaleen tulkinta, joten otin selvää. Chisuhan siis laulaa yleensä sairauksista, jotka perheiden elämää saattaa varjostaa. Itse mä kuitenkin pidän kiinni omasta tulkinnastani.

Klara vappen.

 Vappu on vuosittain 1.toukokuuta vietettävä kansainvälinen juhlapäivä ja monissa maissa yleinen vapaapäivä.Se on alkavan kevään juhlapäivä sekä kansainvälinen työväen juhlapäivä.Suomessa vapunpäivää aattopäivineen vietetään työväen, ylioppilaiden ja kevään karnevaalijuhlana.Vuodesta 1979 lähtien vappu on ollut Suomessa virallinen liputuspäivä, suomalaisen työn päivä.

Lähde:Wikipedia

Ois siellä ollu pidempikin pätkä vapusta mutta en nyt jaksanut alkaa referoimaan. Mistäköhän mä oikein alottaisin. Vappu noin juhlana on yleensä merkinnyt mulle aika paljon, lähinnä mieheni kautta. Hän kun teekkarina koki sen hyvin tärkeäksi. Itse en sitä hössötystä oikein voinut ymmärtää, mutta onhan se totta, että aika harva asia tuntuu keväisin yhtä hyvältä kun hyvin suunniteltu ja eväistetty piknik Ulliksella. Itse odotin Vappua tänäkin vuonna yhtä innokkaana. Ilma on ihana ja kevät on jo pitkällä. Suunnittelin mitä kaikkea leivon ja järjestän Ullikselle, mutta tänään taas todellisuus iski päin näköä.

Viimeiset kolme Vappua olen viettänyt Ulliksella mieheni ja kavereidemme seurassa. Mullakin on ollut ihan hauskaa kännisten teekkareiden toilailuja seuratessa. Tämä vappu on kuitenkin erilainen. Ei ole miestä, ei kännisiä teekkareita, eikä piknikkiä Ulliksella. Jostain kumman syystä ei ole fiilistä juhlia. Tuntuu tosi pahalta ajatella, että mieheni, joka satutti mua todella kovasti rellestää ja juhlii Vappua niinkuin aina ennenkin, pitää aivan yhtä hauskaa ja samojen kavereiden kanssa. Eikö siitä yhtään tunnu pahalta?

Itse ajattelin huomenna viettää ihanan päivän Keijun kanssa tässä ihan lähiympäristöstä ja puhallella saippuakuplia. Oletteko muuten huomannut kuinka paljon iloa lapset saa niinkin yksinkertaisesta asiasta kuin saippuakupla?

Ainiin, torstaina viimein sain vietyä paperit käräjäoikeuteen ja ne leimattiin siellä. Perjantaina oli lastenvalvojan kanssa tapaaminen ja huoltajuusasiat on nyt myös setvitty. Tästä eteenpäin aionkin siis kutsua miestäni exäksi sillä tämä avioliitto alkaa olla myös virallisesti lopuillaan.

Rajua paatosta

Nyt tulee semmoinen teksti, josta katson parhaakseni varoittaa etukäteen. Jos haluat ottaa herneen nenään mieheni puolesta, senkus luet ja otat. Jos, haluat välttyä ehkä jopa ala-arvoiseksi luokittelemasi tekstin lukemiselta, älä lue.

Kello on kolme yöllä mikä ei varmasti kevennä tämän kirjoituksen sisältöä yhtään. Voi olla, että aamulla jopa kadun ja poistan tämän. Se jää nähtäväksi, mutta nyt mun sisällä kiehuu, ja koska sekin on ihan terve tunnetila tässä tilanteessa haluan sen täällä jakaa. En mäkään mikään vihaa tuntematon ressukka sentään ole.

Tänään taas otettiin lievästi yhteen mieheni kanssa, en sitä nyt kauhean yksityiskohtaisesti tässä rupea selventämään, mutta sen verran kerron, että kyse oli molemminpuoleisesta syyttelystä. Minä ehkä vähän syyllistin tietämättäni miestäni ja hän puolustautui ja sitten syyllistin häntä ihan tietoisesti ja vedin suutuspäissäni pettämiskortin esiin. En tiedä onko se joku yleinen tapa miehillä, mutta hän suuttui minulle ja sanoi, että jos lähden tuolle linjalle on parempi, että emme enempää keskustele asiasta. Itse tulkitsin tilanteen näin, että hän olisi halunnut paeta paikalta, ja niin hän tekikin. Itselleni jäi kuitenkin paha mieli tilanteesta ja soitin hänelle ja selviteltiin asioita. Pyysin omalta puoleltani anteeksi sitä, että syyllistin häntä, mutta ihmettelin sitä, että päähänkö olisi pitänyt taputtaa, ja sanoa että "Hyvä rakas. Kiitos siitä minkä minulle teit."?  Mulla on aivan helvetillinen olo. Tunnen rakkautta. vihaa, luopumista, mustasukkaisuutta ja epätoivoa. Kaikkia näitä yhtäaikaa.

Tunnen rakkautta sitä ihmistä kohtaan, joka on ollut mun paras ystävä ja mun rinnalla 10 vuotta, sitä ihmistä kohtaan, jonka kanssa kasvettiin yhteen. Samalla tuska on suuri koska tiedän, että parempi olisi vaan luopua. Tunnen mustasukkaisuutta kun ajattelenkin  jonkun toisen jakavan hänen kanssaan asioita, jotka on tähän asti kuulunut luottamukselliseti vain mulle. Tunnen epätoivoa tämän kaiken suhteen, koska sattuu niin helkkaristi ja tiedän, että meidän tarina alkaa olla lopuillaan. Tällä hetkellä silti eniten tunnen vihaa. Tunnen vihaa sitä ihmistä kohtaan josta kasvoin erilleen, joka valehteli  mulle ja petti mua ties kuinka kauan ja tekee sitä edelleen,joka olisi kehdannut mun kanssa tehdä vielä toisen lapsen ja joka on vienyt mun uskon kaikkeen. Ihmisiin ja luottamukseen.

Meidän kehityskeskusteluissa on käynyt ilmi monia eroon liittyviä asioita ja minun kohdallani pinnalle on noussut läheisriippuvuus. Oman näkemykseni mukaan, mieheni on kaikki nämä vuodet kokenut minut taakkana ja huolena elämässään. Tottahan se on, että olen ollut henkisesti todella heikoilla ja se on vaikeuttanut työntekoani,  mutta kun olen yrittänyt selventää miehelleni faktoja esim.masennuksesta tai paniikkikohtauksista on minulle tullut sellainen olo, että hän painaa ne villaisella. Työntää maton alle ja olen jäänyt ongelmieni kanssa yksin.

Kun menimme naimisiin, ensimmäinen puoli vuotta meni hyvin. Elimme kohtuu normaalia elämää. Hän töissä, minä koulussa tai kotona. Sitten hän lähti armeijaan ja jäin yksin. Totuin olemaan yksin, ja nautin siitä. Näimme harvoin mutta siihen tottui. Kun hän pääsi armeijasta ajattelin, että viimein päästään elämään taas normaalia perhe-elämää, mutta ei. Tuli muutto toiselle paikkakunnalle ja hänellä alkoi koulu. Hän pääsi maailmaan johon minulla ei ollut asiaa. Asiat kasaantuivat.Keiju syntyi. Toivoin vain, että viimein saisin mieheni takaisin. Mutta ei, sille tielle jäi.

Voi olla, että mieheni on sen verran vapaa sielu, että hän on ahdistunut parisuhteessa, mutta onko se läheisriippuvuutta jos haluaisi viettää paljon aikaa ihmisen kanssa, jota rakastaa maailmassa eniten? Onko se läheisriippuvuutta jos toivoo olevansa ykkössijalla hänen elämässään?Jos ei tahdo jäädä, koulun, työn, viinan ja kavereiden jalkoihin?

Helmikuun biisilista

Tammikuulle mulla oli biisilista ja helmikuulle keräsin omansa. Ajattelin, että nyt kun maaliskuulle on jo alkanut kertyä kuin itsestään kappaleita, on hyvä aika julkistaa helmikuun biisilista. En ole varma kiinnostaako se varsinaisesti ketään, mutta se jotenkin kuuluu tähän. En nyt spiikkaa näitä sen kummemmin. Laulut itsessään kertovat jo paljon helmikuun sekavista tuntemuksistani.

• Suvi Teräsniska - Jos menet pois
• Happoradio - Ikävä ihollesi
• Laura Närhi - Mä annan sut pois
• Pariisin kevät - Tämän kylän poikii 
• Kaija Koo - Kaunis, rietas, onnellinen  
• James Blunt - Goodbye my lover
• Olavi Uusivirta - On niin helppoo olla onnellinen
• Tehosekoitin - Maailma on sun

 

Onko tämä nyt niin kummallista?

Sain pari päivää sitten kuulla odottamattomalta taholta, että eräs ns.kolmas osapuoli oli lukenut blogiani ja kysynyt mieheltäni, että onko hän tietoinen tästä. Seuraavaksi syntyikin keskustelu siitä, onko oman elämän puiminen netissä julkisesti järkevää vai ei. Sanoin hänelle, että jos hän lukisi kirjoituksiani, auttaisi se häntä paremmin näkemään tunteideni myllerrystä ja kokonaistilannetta. Sanoin myös, että jos tämä häiritsee niin olen valmis poistamaan blogini, mutta en ennen kun tiedän hänen itsensä lukeneen nämä tekstit.

En kirjoita tätä siksi, että saisin mustamaalata miestäni tai siksi, että kerjäisin sääliä. Kirjoitan näitä tekstejä siksi, että ne auttavat minua itseäni jäsentämään tunteitani ja julkisesti teen sen siksi, että tiedän niistä olevan apua monelle samassa tilanteessa olevalle. Ihmisillä on kuitenkin vapaus valita mitä blogeja lukevat.

Tiedän sohaisevani taas muurahaispesää kun menen näin henkilökohtaisiin asioihin, mutta kyllä saan itsestäni kertoa niin paljon kun olen valmis kertomaan.  Varoitus, tämä tulee olemaan ehkä henkilökohtaisin tekstini jonka tänne olen kirjoittanut.

Olen miettinyt viime aikoina paljon asioita avioliittoni suhteen. Olen huomannut, että myös minä olen tehnyt paljon asioita väärin. Tiedän, että monet ystävämme ja yhteiset tuttumme toivoisivat suhteemme jatkuvan, mutta tosiasia on edelleen se, että me petimme toisiamme. Toinen henkisesti ja toinen fyysisesti. En lähde nyt erottelemaan  tässä sitä, onko toisen  teko pahempi kuin toisen, sillä ei ole tässä kohtaa merkitystä. Tuntuu vain siltä, että asian ydin on kokonaan unohdettu. Itsehän en vieläkään ole varma siitä, pystynkö ikinä enää luottamaan häneen tai kehenkään muuhunkaan. Lisäksi ne jotka meidät tuntee hyvin, ymmärtävät varmasti myös sen pointin, että ei meillä tällä hetkellä ole muuta yhteistä kun Keiju.

Ymmärrän myös oman ristiriitaisuuteni kun kerron etten pidä siitä kun muut yrittävät vaikuttaa mutta siitä huolimatta pidän blogia asiasta ja jaan omia tuntemuksiani täällä. Koittakaa silti kestää, tätä tämä on.Yhtä suurta ristiriitaa koko elämä.

Kevättä rinnassa

Tuli semmonen olo että taas on kirjoitettava.Aurinko paistaa ulkona ja ensimmäinen kurssi koulua on takana, Kisu nappas kevään (ja elämänsä) ensimmäisen kärpäsen ikkunasta ja kaiken pitäisi päällisin puolin olla hyvin, mutta eilen aamupäivällä romahdin hetkellisesti. Seinät kaatui päälle ja henkeä ahdisti. Oloani ei yhtään helpottanut se, että Keiju oli onnistunut  nappaamaan pöydältä puolillaan olevan aamupuurolautasen. Yllätin neidin lattialta istumasta puurolautanen naamassaan. Puuroa oli päässä, korvissa, silmissä, varpaissa, seinässä, lampussa, lattialla ja sillä hetkellä näin itseni vajoamassa puuroiseen suohon. Laskin hitaasti sataan ja saatuani sotkut siivottua liuin selkä seinää vasten lattialle ja itkin.

Viimeinen kuukausi on ollut hyvin hektinen. Eilen sain tosi viime tipassa isoimman etätehtävän palautettua sekä ensimmäisen kurssinumeroni. Kun saavuin koulusta kotiin, olo oli huojentunut mutta siltikin tyhjä. Ryhdyin heti miettimään, millä stressaisin itseni seuraavaksi, etten kerkeisi miettimään eroon liittyviä ikäviä asioita. En keksinyt mitään.

Arjen pikkuhiljaa tasaantuessa, tilanteen konkreettisuus iskee lujaa päin näköä. On paljon käytännön asioita jotka täytyy hoitaa. Onneksi mieheni tarjosi apuaan ja lupasi hoitaa osan niistä. Itse en siihen kykene.  Tajusin, että eron suhteen henkinen jaksamiseni on täysin nollassa. En tiedä onko sitä koskaan oikeasti ollutkaan. Pahinta elämässäni tällä hetkellä on väsymyksen lisäksi tietämättömyys. En pysty suunnittelemaan elämääni viikkoa pidemmälle, sillä en tiedä mitä tuleva tuo ja se ahdistaa. Ahdistaa olla vaan ajan vietävänä ja odottaa. Ajattelinkin käydä hakemassa apua nyt jostain ammatti"auttajalta". Kyllä tässä kohtaa huomaa miten ihan perus elämänhallinta vähän ontuu. Nyt täytyy yrittää ottaa pienet unet kun Keijukin nukahti. Sain onneksi keittiön siivottua ja pyykit kuivumaan.

Lopuksi kappale joka jossain määrin kuvastaa tämän hetkisiä tuntojani. Suosittelen katsomaan myös videon.

Yksinhuoltajan arkea

Viime kirjoituksesta on jo jonkin aikaa. Kohta kaksi viikkoa olen asunut tässä asunnossa ja pikku hiljaa alkaa olla kotoisa olo. Vielä on muutama laatikko purkamatta, mutta en halua pitää niiden kanssa kiirettä. Päivät hujahtaa ohi todella nopeasti. Aamupäivät menee aika pitkälti Keijun kanssa ja iltapäivisin onkin koulua. Mies tulee aina silloin vahtimaan Keijua. Tuntuu, ettei mitään oikein kerkeä kunnolla tekemään. Keijunen vaan toheltaa ympäri asuntoa ja löytää tietenkin juuri ne kaapit joille ei saisi mennä. Se on varmaan kaikille "lapsellisille" todella tuttua. Yritä tässä nyt sitten laittaa tavaroita paikoilleen kun hetken päästä ne on taas löytänyt tiensä pienten somien kätösten kautta lattialle.

Mä viihdyn täällä todella hyvin. Alueena tämä ei ole maailman mukavin ja tällä paikalla on  todella huono maine, mutta kaikki tarvittava löytyy läheltä ja ihmiset on suurimmaksi osaksi lepposia. Ensimmäisen kahden päivän aikana olin tavannut molemmat seinänaapurini, alakerrassa asuvan naisen (jolla myös kuulemma on lapsi), ja erään nuoren miehen yläkerrasta, joka tarjoutui avuliaasti auttamaan kauppakassien kanssa. Kovasti odotan nyt kesää, että pääsee Keijun kanssa enemmän ulos. Nyt ollaan lähinnä tehty kauppareissuja kävellen.

Vaikka olenkin kokenut oloni yksinhuoltajaksi lähes koko Keijun olemassaoloajan, niin kyllä tämä oikea ns.yksinhuoltaja-arki yllätti rankkuudessaan. Yhteishuoltajuudesta me ollaan sovittu, mutta käytännön arjen kuitenkin suurimmaksi osaksi lapsen kanssa pyöritän minä. Aika menee Keijun kanssa vilahtaen ohi. Väsymys on ollut niin kova, että kun saan Keijun päiväunille on pakko nukkua itsekin. Sitten illalla onkin enemmän aikaa, mutta se kuluukin sitten siivotessa. Eiköhän tähän kodin ylläpitoonkin vielä joku hyvä rutiini löydy. Olen kuitenkin nyt ottanut Keijun hyvinvoinnin ja oman jaksamisen etusijalle. Keiju on ollut vähän levottomampi ja viihtynyt enemmän sylissä. Saattaa kesken leikkien tulla yhtäkkiä vaan syliin ja halaamaan. Kyllä se äidin mieltä lämmittää, kun huomaa sen toisen pyytteettömän rakkauden ja kiintymyksen. Tulee tärkeä olo ja sillä ammentaa hyvin pitkälle.

Huomenna on perheneuvola. Uskon, että se jää viimeiseksi. Ollaan keskusteltu asioista jonkin verran ja ollaan tehty todella kipeitä päätöksiä.Omat tuntemukseni eron suhteen heittelevät. Tiedän, että se on nyt ehkä paras vaihtoehto, mutta jossain sisimmässäni toivoisin, että asiat voisivat vielä korjaantua. Vaikea vaan on suhdetta lähteä korjaamaan jos toinen ei ole 100% varma siitä haluaako olla mun kanssa naimisissa. Arvostan tässä kohtaa sitä, että sain sen kuulla hyvin suoraan, vaikka se satuttikin syvästi. Nyt tiedän ainakin, että täytyy suunnata katse kohti tulevaa, eikä haikailla turhia. Aika näyttää.

Uusi alku

Istun nyt kirjastossa kirjoittamassa, sillä oma nettini ei vielä jostain syystä toimi. Olen nyt kaksi päivää ollut ilman nettiä ja se on ollut hyvin vapauttavaa. Nyt on muutto suoritettu, viimeiset tavarat sain kotiini eilen, ja sain pahvilaatikkoja pinoon, joten nyt on vähän kodikkaampaa. En juurikaan ole saanut laatikkoja purettua, kun lapsen kanssa on vähän hankala tehdä asioita, mutta kyllä se tästä. Tämä viikonloppu on ensimmäinen "vapaa" viikonloppu. Saa nähdä miten "Keiju" pärjää isänsä luona. Se on ollut ihan innoissaan uudesta huoneestaan ja siitä, että siellä on niin paljon tilaa mellestää.Laitan kuvia "Keijun" valtakunnasta, heti kun saan oman nettini toimimaan.

Omassa kodissa on ollut yllättävän hyvä olla. Kyllä mua vähän jännittää, että koska se romahdus sitten tulee, mutta voihan se olla, että se jättää kokonaan tulematta.

Kirjaston aikuispuolen koneet oli kaikki varattu, joten tulin tähän nuorten puolelle, jonka koneet on tarkoittettu alle 20-vuotiaille.. Ystävällinen nuori mieshenkilö, joka on töissä tässä nuortenosastolla tuli avaamaan minulle koneen. Sanoin hänelle, että en kyllä ole alle 20-vuotias, johon hän vastasi iloisesti, että kyllä mä menen alle 20-vuotiaasta ja iski silmää. Naureskelin itsekseni. Kyllä se piristi päivän kun lähdin liikenteeseen ilman meikkiä, naama stressinäpyillä ja hiukset takussa. Nyt on pakko lähteä jatkamaan matkaa, täytyy asentaa pesukone ja siihen pitää ostaa yksi osa. On se ihana huomata miten sitä pärjää ihan itsekseenkin. Itse reippaana tyttönä kasasin pöydät ja laitoin kattolamput paikoilleen.

Mihin niitä miehiä oikein tarvii? Vitsi,vitsi. Kyllä mä ikävöin. Pakko sitä vaan on tähän tottua.

Kuinka rakkaus sammutetaan?

Vietin viime viikonlopun vanhempieni luona huonekaluja katsastamassa. Mieheni muutti perjantaina ja lähdin lapsen kanssa pois jaloista. Meidän muuttomme on edessä ilmeisesti keskiviikkona. Tänään olen epätoivosesti yrittänyt pakata ja saada jotain järkeä tähän sotkuun, kuitenkin huonoin tuloksin.

Jokainen tavara tai esine nostaa pintaan muiston, hyvän tai huonon. Kesken kaiken pakkaamisen lysähdin lattialle itkemään ja ajattelin että ei musta ole tähän. Tekee niin kipeetä.

Kipeää on erota ihmisestä joka tuntee mut parhaiten. Hän tietää mitä ajattelen pelkästä katseesta, nauraa mun vitseille ja saa mut nauramaan ihan hölmöilläkin jutuilla. Hän tietää mun jokaisen pelon, osaa varautua mun kaikkiin metkuihin ja hänelle olen paljastanut mun arimmatkin salaisuudet. Hän on ollut mun paras ystävä viimeisten kymmenen vuoden ajan. 

Mua pelottaa. Pelottaa se, että löydänkö koskaan ihmistä joka kykenee vastaavaan. Löydänkö ihmistä joka ymmärtää mun sielunelämää ja hyväksyy mun virheetkin kaikesta huolimatta.

Ehkä mä jään yksin.

Meillä on ollut huonoja hetkiä, mutta enemmän on ollut niitä hyviä, jotka todellakin on muistelemisen arvoisia! Kaikista ikävistä teoista huolimatta tuntuu siltä, että jollain tasolla yhä rakastan häntä. Ero olisi varmasti helpompi, jos ei tuntisi näitä tunteita. Rakkautta ja suunnatonta ikävää. Olo on todella tyhjä.

Jos joku tietää kuinka rakkauden saa sammumaan, vinkkejä otetaan vastaan.

Tämän päivän kappale on ehdottomasti James Bluntin Goodbye my lover. Siinä on mielestäni ripaus kipeää luopumisen tuskaa.

Laastarisuhteista

Tässä kaiken tohinan keskellä olen miettinyt suhtautumistani mahdolliseen seuraavaan suhteeseen. Ihminen kaipaa toista ihmistä, läheisyyttä ja lämpöä, kosketusta. Paljon olen mielessäni myös pohtinut sitä, kuinka nopeasti on korrektia lähteä uuteen suhteeseen. Mielestäni se on kuitenkin hyvin henkilökohtaista.

Jos omalle kohdalleni osuisi täydellinen mies, joka vastaisi tarpeitani ja välittäisi musta juuri tällaisena kuin olen, en missään nimessä sulkisi itseltäni mahdollisuutta uuteen onneen vain siksi, että olisi oikein ja yhteiskunnan hyväksymää pitää suruaika. Tottakai tämäkin on tilannekohtaista, en lähtisi vakavaan suhteeseen, nyt kun ensikertaa pääsen omille jaloilleni ja itsenäistymään kunnolla, mutta mielestäni on vain viisasta tutustua uusiin ihmisiin ja katsoa maailmaa avoimin silmin.

Kyllä minulle on tarjouksia tullut, mutta en koe suurta tarvetta lähteä hakemaan ns. laastarisuhdetta elämääni. En ylipäätään ymmärrä ihmistä joka vapaaehtoisesti lähtee siihen asemaan, täyttämään jotain koloa hylätyksi tulleen sydämessä ja korvaamaan hänelle sitä entistä rakasta ihmistä. Ehkä se joidenkin luonteelle vain sopii. Itse en siihen rooliin haluaisi, enkä myöskään ole ihminen joka vain hyväksikäyttäisi muita hakiessani vain omien tarpeideni tyydyttämistä.

Omaan sydämeeni on eron myötä tullut suuri aukko, jonka täyttämiseen ei kuka tahansa kykene. Kun mietin mitä mahdolliselta seuraavalta mieheltäni(joskus hamassa tulevaisuudessa) odotan  mieleeni tulee ensiksi ne "kriteerit" joita oma mieheni ei täyttänyt. Koen, että sen tähden olisi hyvin petollista lähteä suhteeseen, jossa tyydyn mieheen joka on uskollinen, läsnäoleva ja tykkää musta just tällaisena kuin olen. Luulen, että sokaistuisin niille paheille ja huonoille puolille kokonaan ja joutuisin uudestaan samaan tilanteeseen, kohtaamaan vajaan parisuhteen, jonka kaikki osa-alueet eivät olisi tasapainossa keskenään.

Tiedän, että tässä kohtaa joku ihmettelee että, miksi en uskovana ihmisenä hae sitä lohtua ja täyttymystä Jumalasta.  Voin kertoa, että kyllä minä sitä myös sieltä  haen, ja koen että sitä sieltä myös saan. Koen, että Jumala pystyy täyttämään minussa sen henkisen aukon, jonka toisesta ihmisestä luopuminen on saanut aikaan, mutta fyysisellä tasolla tunnen jääväni vajaaksi. En tarkoita nyt seksuaalista fyysisyyttä, (olenhan vielä naimisissa) vaan puhun yleisesti eron konkreettisuudesta, muutosta uuteen asuntoon ja uusista elämän järjestelyistä sekä myöskin siitä alussa mainitsemastani ihmisen kaipuusta toisen luo. Ihanne parisuhteeni olisikin tällä hetkellä jossain määrin avoin. Siinä saisin elää omaa elämääni ilman sitoutumista, mutta tarpeen tullen saisin tulla toista ihmistä lähelle ja tuntea sen lämmön ja välittämisen konkreettisesti.

Kevennykseksi loppuun voin sanoa, että jos joku haluaa joskus itselleen hyvän emännän (joka muuten kuuluu virallisesti Marttoihin) voi ottaa vuoronumeron niin katsotaan sitten jos vaikka onni suosis rohkeaa.

Ajatuksia

Yhdessä kritiikkikeskustelussa rivien välistä pystyin lukemaan sen, että kritiikin antaja ei blogini perusteella uskoisi, minun olevan surullinen ja harmissani tilanteesta. Voin sanoa sen, että tässäkin asiassa on monta eri puolta. En todellakaan ole iloinen tästä tilanteesta mutta en myöskään koe halua hautautua peiton alle ja masentua moneksi viikoksi. Elämässä täytyy mennä eteenpäin kaikesta huolimatta ja tämä ero voi mahdollistaa paljon henkistä kasvua ja itsenäistymistä sen molemmissa osapuolissa. Siksi en näe tulevaa eroa pelkästään synkkänä asiana, vaan myös hyvin voimauttavana ja kasvattavana.

Rakkaasta ihmisestä luopuminen tekee aina kipeää, mutta välillä se voi olla paras vaihtoehto.

Kritiikkiä

Sain viikonloppuna aika rajua kritiikkiä blogistani. Kritiikin antaja oli rajusti sitä mieltä, että tämä blogini ei ole hyvien tapojen mukainen tapa käsitellä asiaa. Ryhdyin miettimään asiaa ja luin blogini kokonaan läpi uudestaan ja taas uudestaan. Itse en edelleenkään huomannut mitään, mikä ei olisi tosiasia enkä mitään, joka suoranaisesti mustamaalaisi ketään.

Yritän kirjoittaa asioista asioiden oikeilla nimillä, juorujen ja spekuloinnin välttämiseksi. En myöskään mielestäni ole kieltänyt omaa osuuttani asiaan ja lisäksi ilman Facebook-linkityksiä en usko, että jollei meitä tunne hyvin, osaisi millään tavalla yhdistää blogin minuun ja meihin. Tiedän, ettei asioiden ns.julkisesti puiminen ole reiluin tapa käsitellä asiaa, mutta mielestäni tämä on rehellisin ja helpoin keino tuoda esille asia, joka on väistämättä edessä ja herättää kysymyksiä. Suosittelenkin lukemaan kokonaan ja loppuun, eikä vaan niitä pieniä pätkiä tästä.

Varmasti tämä blogi jakaa ihmiset kahtia ja jossain määrin pakottaa asettumaan puolelle tai toiselle, mutta  edelleen painotan sitä, että ero tässä kohtaa tapahtuu täysin sopuisasti ja molempien yhteisestä päätöksestä. ( Jos siis olen mieheni sanat oikein ymmärtänyt)

Kirjoittaminen on aina ollut mulle tosi tärkeä tapa käsitellä asioita ja aina helpottaa sekin jos joku lukee sen mitä kirjoitan. Olen silti vilpittömästi pahoillani, jos joku pitää mua halpana makkarana tämän blogin takia tai muuten vaan loukkaantuu kirjoituksistani. En siltikään aio tätä kirjoittamista lopettaa. Tämä on minun tieni jakaa sydäntäni ja käsitellä koko tämä valtavan iso prosessi, ja näin sen myös aion jatkossa  tehdä.

Nyt täytyykin lähteä Kelaan viemään tämän viikon lottoarvontakupongit. Jos vaikka tärppäis.

Ensikesän teemabiisi tulee muuten olemaan tämä;

Tammikuun viimeinen biisi

Tähän kappaleeseen on hyvä lopettaa tammikuun soittolistani. Ei tähän oikein mitään voi sanoa. Elämä jatkuu taas ennen pitkää.

Happy Valentine´s Day.

Ystävänpäivä on mahdollisesti saanut alkunsa muinaisten roomalaisten juhlasta, joka oli omistettu Junolle, naisten ja avioliiton jumalalle, sekä Panille joka puolestaan oli luonnon jumala. Nuoret miehet uhrasivat vuohia ja koiran ja kulkivat ja läiskivät vastaantulijoita nahkasilla remmeillä lisätäkseen hedelmällisyyttä. On siinä mahtanut olla näky. Tätä päivää juhlittiin 15. helmikuuta.

Kristityt toki yrittivät sittemmin lopettaa kyseisen juhlan ja siitä tulikin Pyhän Valentinuksen päivä ja se siirtyi helmikuun 14.päiväksi. Valentinuksesta on ainakin kaksi eri uskomusta, mutta lyhyesti sanottuna, hän oli avioliiton ja rakastavaisten puolella.

Englannissa kuningas Henri XIII julisti päivän viralliseksi juhlapäiväksi ja sen myötä päivästä tulikin jonkinmoinen parin haku päivä. Suomen kalentereissa ystävänpäivä on ollut vuodesta -87 asti. Punaisten sydänten juhlan yhdisti markkinointikampanjaansa ensin Tampereen Sydänyhdistys. Ensimmäiset ystävänpäiväkortit Suomessa painatti Suomen Punainen Risti. Kiitos siis heille päivän kaupallistumisesta rakkaassa kotimaassamme.

Lähteet: wikipedia, oppiminen.yle.fi/ystavanpaiva



Kyllähän ystävänpäivän idea on hyvä, ei sitä voi kieltää, tässä kohtaa elämää vaan sitä tekee kipeetä ajatella päivää amerikkalaisittain rakastavaisten päivänä. Vaikeassa elämäntilanteessa ystävien merkitys korostuu! Tiedän, että minulla on monta jotka välittää ja joista myös minä välitän.Toivon kuitenkin, etteivät ystäväni puolestani tuomitsisi tai vihaisi miestäni, sillä sitä en minäkään tee. Kiitos kun olette tukena! Mä selviän tästä kyllä.

Tähän loppuun on hyvä linkittää kappale, joka on toiseksi viimeisenä tammikuun soittolistassani.
Se on surullinen ja minun mielestäni käsittelee kauniisti luopumista elämäni tähän asti tärkeimmästä ihmisestä.

Kehityskeskusteluja

Meidän tilanne on ehkä siinä kohtaa erityinen, että pystytään puhumaan asioista. Jotkut ystäväni ihmettelevät, miten olen tässä vielä, että eikö olisi ollut helpompaa vaan pakata tavarat ja lähteä. Vastaukseni tähän on se, että ei se niin mene. Siinä kohtaa kun on yhteinen lapsi ja koko ikänsä ollut toisen kanssa, ei siitä noin vain lähdetä. Kuitenkin kun olemme keskustelleet mieheni kanssa, olemme tulleet siihen tulokseen, että jonkinlainen hengähdystauko on tarpeen. Pääsemme molemmat itsenäistymään ja löytämään ne omat mielipiteemme ja näkökulmamme asioihin.

Sainkin Hoasilta uuden asunnon hyvin nopeasti. Perjantaina 3.pvä vein viimeiset liitteet asuntohakemukseeni ja heti maanantaina minulle tarjottiin asuntoa. Vuokrasopimus on nyt allekirjoitettu ja pakkaaminen on alkanut. Aloitin omista vanhoista Arabian lautasistani ja vihreistä lasiesineistäni, jotka on ollut enemmän ja vähemmän piilossa. Kirjahyllystä otin omat kirjani pois ja olo on aika haikea. Kamalaa nähdä, miten koko mun persoonallisuus ja elämä pikkuhiljaa siirtyy laatikoihin ja irtaantuu toiselle rakkaista esineistä ja asioista. Symboliikka tässä on todella voimakasta. Huomasin myös että suurin osa minulle rakkaista esineistä on ollut kaapissa piilossa. Se kuvastaa jotenkin sitä, miten itse huomaamatta tai tietoisesti olen pyrkinyt vaan miellyttämään miestäni, vaikka hän ei suoranaisesti sitä edes ole vaatinut.

Kaikista eniten iloitsen oranssista leipälaatikostani, joka uudessa kodissa pääsee arvoiselleen paikalle. On se täälläkin nyt jonkin aikaa ollut esillä, mutta kaiken rojun peittämänä.

Pariterapiaa

Olimme miettineet pariterapiaan menemistä jo pidemmän aikaa. Olisi varmasti pitänyt jo aikoja sitten varata aika perheneuvolasta, mutta vasta shokkiuutisen jälkeen sain varattua ajan. Yksi kerta yhdessä, yhdet erikseen ja taas yhdessä. Kyllähän sitä ammatti-ihminen osaa herättää kysymyksiä ja ajatuksia, joita ei itse välttämättä edes tule ajatelleeksi. Kai siitä jotain hyötyä oli, vaikka valmiita vastauksia emme saaneetkaan.

Perheneuvolassa  tajusin sen todellisuuden mitä olisi olla ilman toista. Yhdeksän vuotta on pitkä aika tässä iässä, ja siihen mahtuu paljon yhdessä koettua elämää. Paljon paljon hyviä ja iloisia hetkiä. Ikävähän tässä iskee pieneen mieleen.