Viime kirjoituksesta on jo jonkin aikaa. Kohta kaksi viikkoa olen asunut tässä asunnossa ja pikku hiljaa alkaa olla kotoisa olo. Vielä on muutama laatikko purkamatta, mutta en halua pitää niiden kanssa kiirettä. Päivät hujahtaa ohi todella nopeasti. Aamupäivät menee aika pitkälti Keijun kanssa ja iltapäivisin onkin koulua. Mies tulee aina silloin vahtimaan Keijua. Tuntuu, ettei mitään oikein kerkeä kunnolla tekemään. Keijunen vaan toheltaa ympäri asuntoa ja löytää tietenkin juuri ne kaapit joille ei saisi mennä. Se on varmaan kaikille "lapsellisille" todella tuttua. Yritä tässä nyt sitten laittaa tavaroita paikoilleen kun hetken päästä ne on taas löytänyt tiensä pienten somien kätösten kautta lattialle.
Mä viihdyn täällä todella hyvin. Alueena tämä ei ole maailman mukavin ja tällä paikalla on todella huono maine, mutta kaikki tarvittava löytyy läheltä ja ihmiset on suurimmaksi osaksi lepposia. Ensimmäisen kahden päivän aikana olin tavannut molemmat seinänaapurini, alakerrassa asuvan naisen (jolla myös kuulemma on lapsi), ja erään nuoren miehen yläkerrasta, joka tarjoutui avuliaasti auttamaan kauppakassien kanssa. Kovasti odotan nyt kesää, että pääsee Keijun kanssa enemmän ulos. Nyt ollaan lähinnä tehty kauppareissuja kävellen.
Vaikka olenkin kokenut oloni yksinhuoltajaksi lähes koko Keijun olemassaoloajan, niin kyllä tämä oikea ns.yksinhuoltaja-arki yllätti rankkuudessaan. Yhteishuoltajuudesta me ollaan sovittu, mutta käytännön arjen kuitenkin suurimmaksi osaksi lapsen kanssa pyöritän minä. Aika menee Keijun kanssa vilahtaen ohi. Väsymys on ollut niin kova, että kun saan Keijun päiväunille on pakko nukkua itsekin. Sitten illalla onkin enemmän aikaa, mutta se kuluukin sitten siivotessa. Eiköhän tähän kodin ylläpitoonkin vielä joku hyvä rutiini löydy. Olen kuitenkin nyt ottanut Keijun hyvinvoinnin ja oman jaksamisen etusijalle. Keiju on ollut vähän levottomampi ja viihtynyt enemmän sylissä. Saattaa kesken leikkien tulla yhtäkkiä vaan syliin ja halaamaan. Kyllä se äidin mieltä lämmittää, kun huomaa sen toisen pyytteettömän rakkauden ja kiintymyksen. Tulee tärkeä olo ja sillä ammentaa hyvin pitkälle.
Huomenna on perheneuvola. Uskon, että se jää viimeiseksi. Ollaan keskusteltu asioista jonkin verran ja ollaan tehty todella kipeitä päätöksiä.Omat tuntemukseni eron suhteen heittelevät. Tiedän, että se on nyt ehkä paras vaihtoehto, mutta jossain sisimmässäni toivoisin, että asiat voisivat vielä korjaantua. Vaikea vaan on suhdetta lähteä korjaamaan jos toinen ei ole 100% varma siitä haluaako olla mun kanssa naimisissa. Arvostan tässä kohtaa sitä, että sain sen kuulla hyvin suoraan, vaikka se satuttikin syvästi. Nyt tiedän ainakin, että täytyy suunnata katse kohti tulevaa, eikä haikailla turhia. Aika näyttää.
"Vaikea vaan on suhdetta lähteä korjaamaan jos toinen ei ole 100% varma siitä haluaako olla mun kanssa naimisissa"
VastaaPoistaHei, koen että tähän piti tarttua. En ole ihan varma miten tästä pitäisi kirjoittaa, mutta toivottavasti saat tästä nyt jotakin irti.
Meillä on usein harmillisen epäselvä käsitys siitä, kun sanotaan esim. että joku haluaa/ei halua 100% olla naimisissa. Jos tällä tarkoitetaan sitä että tunteet asian suhteen ovat ristiriitaisia, että asiaan liittyy epämiellyttäviä tunteita, niin ollaan oikeastaan eksytty sivuraiteille. Vaikeat ja "väärät" tunteet ovat kuin päänsärky: niiltä ei voi aina välttyä, mutta niiden häiritsevää vaikutusta voi yrittää ehkäistä. Tämän ymmärtäminen voi olla lohdullista: Tuossa tilanteessa asiaan liittyy väistämättä ristiriitaisia tunteita. Ainakin omien virheiden ja väärien valintojen tunnustaminen ja käsitteleminen tuntuu yleensä ahdistavalta, mutta jos tästä huolimatta kokee edes jollain asteella haluavansa jatkaa, se johtuu yleensä syvästä kokemuksesta että niin toimiminen olisi kaikesta huolimatta oikein.
Se että omia vääriä tekoja pitäisi lähteä korjaamaan, voi tuntua pelottavalta ja varmasti työläältä: kukapa meistä tykkäisi kohdata omaa pahuuttaan? Kyse ei siis ole siitä, että pitäisi kokea haluavansa yksiselitteisesti tehdä oikein, vaan päätöksestä toimia oikein huolimatta mielihaluistaan tai peloistaan.
Pitävää päätöstä voi vain olla vaikea tehdä, jos on jo aiemmin pettänyt päätöksessään. Tunteet voivat tehdä päätöksistä vaikeampia tai helpompia, mutta päätösten ei pitäisi olla niiden vietävissä, eikä päätökseltä pitäisi edellyttää "oikeita tunteita", vaan pyrkimystä etsiä sitä mikä on oikein. Samoin niin kuin vihkivalassa ei luvata, että aina olisi 100% tunnevarmuus avioliitosta, vaan silloin luvataan rakastaa vaikeistakin olosuhteista huolimatta. Silloin epävarmat tunteet eivät tarkoita, että olisi vähemmän naimisissa, mutta ne voivat merkitä sitä että naimisissa oleminen on vaivalloisempaa ja vaatii sitä tahtoa toimia oikein.
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaPoistin edellisen kommenttini koska en osannut ilmaista asiaani oikein. Otto, hieno kommentti. Puhut asiaa, eikä siihen ole mitään lisättävää tai siitä poistettavaa. Allekirjoitan täysin kaiken minkä yläpuolella kirjoitat. Nyt ollaankin todettu mieheni kanssa, että tässä kohtaa täytyy punnita se, että riittääkö sitä tahtoa oikein toimimiseen.
VastaaPoista