Rajua paatosta

Nyt tulee semmoinen teksti, josta katson parhaakseni varoittaa etukäteen. Jos haluat ottaa herneen nenään mieheni puolesta, senkus luet ja otat. Jos, haluat välttyä ehkä jopa ala-arvoiseksi luokittelemasi tekstin lukemiselta, älä lue.

Kello on kolme yöllä mikä ei varmasti kevennä tämän kirjoituksen sisältöä yhtään. Voi olla, että aamulla jopa kadun ja poistan tämän. Se jää nähtäväksi, mutta nyt mun sisällä kiehuu, ja koska sekin on ihan terve tunnetila tässä tilanteessa haluan sen täällä jakaa. En mäkään mikään vihaa tuntematon ressukka sentään ole.

Tänään taas otettiin lievästi yhteen mieheni kanssa, en sitä nyt kauhean yksityiskohtaisesti tässä rupea selventämään, mutta sen verran kerron, että kyse oli molemminpuoleisesta syyttelystä. Minä ehkä vähän syyllistin tietämättäni miestäni ja hän puolustautui ja sitten syyllistin häntä ihan tietoisesti ja vedin suutuspäissäni pettämiskortin esiin. En tiedä onko se joku yleinen tapa miehillä, mutta hän suuttui minulle ja sanoi, että jos lähden tuolle linjalle on parempi, että emme enempää keskustele asiasta. Itse tulkitsin tilanteen näin, että hän olisi halunnut paeta paikalta, ja niin hän tekikin. Itselleni jäi kuitenkin paha mieli tilanteesta ja soitin hänelle ja selviteltiin asioita. Pyysin omalta puoleltani anteeksi sitä, että syyllistin häntä, mutta ihmettelin sitä, että päähänkö olisi pitänyt taputtaa, ja sanoa että "Hyvä rakas. Kiitos siitä minkä minulle teit."?  Mulla on aivan helvetillinen olo. Tunnen rakkautta. vihaa, luopumista, mustasukkaisuutta ja epätoivoa. Kaikkia näitä yhtäaikaa.

Tunnen rakkautta sitä ihmistä kohtaan, joka on ollut mun paras ystävä ja mun rinnalla 10 vuotta, sitä ihmistä kohtaan, jonka kanssa kasvettiin yhteen. Samalla tuska on suuri koska tiedän, että parempi olisi vaan luopua. Tunnen mustasukkaisuutta kun ajattelenkin  jonkun toisen jakavan hänen kanssaan asioita, jotka on tähän asti kuulunut luottamukselliseti vain mulle. Tunnen epätoivoa tämän kaiken suhteen, koska sattuu niin helkkaristi ja tiedän, että meidän tarina alkaa olla lopuillaan. Tällä hetkellä silti eniten tunnen vihaa. Tunnen vihaa sitä ihmistä kohtaan josta kasvoin erilleen, joka valehteli  mulle ja petti mua ties kuinka kauan ja tekee sitä edelleen,joka olisi kehdannut mun kanssa tehdä vielä toisen lapsen ja joka on vienyt mun uskon kaikkeen. Ihmisiin ja luottamukseen.

Meidän kehityskeskusteluissa on käynyt ilmi monia eroon liittyviä asioita ja minun kohdallani pinnalle on noussut läheisriippuvuus. Oman näkemykseni mukaan, mieheni on kaikki nämä vuodet kokenut minut taakkana ja huolena elämässään. Tottahan se on, että olen ollut henkisesti todella heikoilla ja se on vaikeuttanut työntekoani,  mutta kun olen yrittänyt selventää miehelleni faktoja esim.masennuksesta tai paniikkikohtauksista on minulle tullut sellainen olo, että hän painaa ne villaisella. Työntää maton alle ja olen jäänyt ongelmieni kanssa yksin.

Kun menimme naimisiin, ensimmäinen puoli vuotta meni hyvin. Elimme kohtuu normaalia elämää. Hän töissä, minä koulussa tai kotona. Sitten hän lähti armeijaan ja jäin yksin. Totuin olemaan yksin, ja nautin siitä. Näimme harvoin mutta siihen tottui. Kun hän pääsi armeijasta ajattelin, että viimein päästään elämään taas normaalia perhe-elämää, mutta ei. Tuli muutto toiselle paikkakunnalle ja hänellä alkoi koulu. Hän pääsi maailmaan johon minulla ei ollut asiaa. Asiat kasaantuivat.Keiju syntyi. Toivoin vain, että viimein saisin mieheni takaisin. Mutta ei, sille tielle jäi.

Voi olla, että mieheni on sen verran vapaa sielu, että hän on ahdistunut parisuhteessa, mutta onko se läheisriippuvuutta jos haluaisi viettää paljon aikaa ihmisen kanssa, jota rakastaa maailmassa eniten? Onko se läheisriippuvuutta jos toivoo olevansa ykkössijalla hänen elämässään?Jos ei tahdo jäädä, koulun, työn, viinan ja kavereiden jalkoihin?