Henkistä kasvua

Nyt on aikaa kulunut jo jonkin aikaa edellisestä postauksesta niin kaipa mä nyt sitten jotain kirjoitan. Ajatuksia olisi todella paljon jaettavaksi, mutta en nyt niitä kaikkia tähän yhteen ja samaan kirjoitukseen aio ympätä. Takana on varmasti yksi elämäni parhaimmista viikonlopuista, mutta jotenkin silti on tänään ollut alakuloinen olo. Mä olen tuntenut oloni tänään yksinäiseksi. Tiedän, että se voi kuulostaa tosi oudolta, mutta semmonen olo mulla on ollut.

Mulla on ympärilläni ihana perhe, joka tukee mua parhaansa mukaan, ihania ystäviä jotka aina vaan jaksavat kuunnella mun valituksia ja kriiseilyä, ihana tytär joka rakastaa mua ehdoitta ja Eräs joka välittää musta todella paljon ja jonka läsnäolo saa mun päivän kirkastumaan.<3 Kaikista näistä ihanista ja rakkaista ihmisistä huolimatta mulla on ollut yksinäinen olo. Semmonen olo, että ei kukaan oikein ymmärrä mitä mä käyn läpi, ja mistä nämä mun kriisit ja ailahtelevaisuus johtuvat. Mä olen tässä tämän päivän aikana muuttanut mieleni uskomattoman monta kertaa, saman asian puitteissa tosin. Ensiksi mun ja Keijun piti lähteä huomenna reissuun mun vanhempien luokse, sitten mua alkoi ahdistaa hetkeksi, pääsin ahdistuksesta yli ja ostin jopa jo junaliput. Tämän jälkeen se sama ahdistus iski jälleen ja päätin perua reissuni. Se stressin määrä, joka tuli kun tiedostin kaiken edessä olevan organisoinnin, pakkaamisen, siivoamisen ja matkustamisen kissan ja taaperon kanssa oli vähän turhan suuri mun tän hetkisille voimille sitä kantaa. Tiedän, että vanhempani toivoivat meitä kovasti sinne, mutta tässä kohtaa mun oli nyt pakko pistää vaakalaudalle vanhempieni mahdollinen pettyminen ja oma jaksamiseni.

Ahdistusta potiessani huomasin taas tukeutuvani entistä enemmän ihmisiin, jotka ovat ympärilläni. Pian kuitenkin vanhemmiltani tuleva tuki alkoi tuntua lähinnä ahdistavalta ja painostavalta. Huomasin ajattelevani mielessäni, että taasko ne yrittää vaikuttaa mun päätöksiin. Säikähdin hieman ajatuksiani, sillä tiedän, että he eivät todellakaan sitä yrittäneet. Epäsuorasti pyysin apua ja tukea ja sitä heiltä myös sain. Jossain sisimmässäni kuitenkin heräsi se pieni kapinallinen teini, joka torjui kaiken avun. Mähän olen aikuinen nainen, joka pärjää ihan hyvin itsekseen. Vedin semmoisen johtopäätöksen, että tästä se mun yksinäisyyden tunne ehkä johtuu. Halu seistä omilla jaloilla on niin suuri, että bumerangina takaisin heitän lähes kaiken minulle tarjotun avun ja tuen. Myöskin halu tehdä itsenäisiä päätöksiä varmasti vaikuttaa asiaan. En haluaisi, että muiden mielipiteet ja uskomukset olisivat ratkaisevassa osassa elämääni koskevissa päätöksissä. Olen jo tehnyt päätöksiä, jotka eivät vanhempieni eivätkä varsinkaan uskovaisten ystävieni mielestä vaikuta kauhean järkeviltä ja tiedän, että tulen niitä tekemään jatkossakin. Silti toivon, ettei mua tuomittaisi sen vuoksi, etten ehkä allekirjoita enää niin mustavalkoisesti kaikkea sitä, mitä mulle on vuosien varrella opetettu.

Voi toki olla, että yksinäisyyden tunteeni johtuu osittain juuri siitä, että mulla ei tällä hetkellä ole semmoista ns.yhteyttä mihinkään seurakuntaan. Mutta ehkä juuri se "irtaantuminen" yhteisöistä on saanut mut ajattelemaan omilla aivoilla asioita. Kyllä mä edelleen uskon, mutta jotenkin mun viime aikaiset kokemukset ja tuntemukset ovat saaneet mut ajattelemaan, että noin en enää jatkossa aio tehdä vaikka se kuinka olisi Raamatun mukaista toimia niinkuin aina ennenkin. Mä kaipaan kyllä sitä yhteyttä ja kaikkia niitä juttuja mitä seurakunnasta voi ammentaa mutta en kaipaa sitä ahdistusta ja syyllisyyttä joka myös nykyään liian helposti tuntuu välittyvän kristillisistä yhteisöistä jos et tee juuri niinkuin Raamattuun on kirjoitettu. Tiedän, että nyt liuta ihmisiä on todella huolissaan musta luettuaan tän tekstin, ja saavat ollakkin.Voinhan mä oikeesti ollakin ihan ulapalla näistä asioista, mutta kuka oikeasti on valtuutettu toiselle sanomaan, että et sä voi tuntea tai ajatella noin?

All you need is love.

Tässä vielä kappale jonka yhdestä siskoni minulle lähettämästä soittolistasta bongasin, siinä on tällä hetkellä se sanoma johon mä haluan turvautua kaikista näistä mun ailahteluista, epäilyksistä ja "vääristä" ratkaisusta huolimatta.

 Ps.Tiedän että osa jäi nyt pohtimaan että mistä ns. vääristä ratkaisuista mä puhun. No valotan tilannetta nyt sen verran, että mä en taida enää olla niin vapailla markkinoilla. Siitä lisää sitten seuraavassa postauksessa.