Aika parantaa

Huomenna tulee kuluneeksi tasan neljä kuukautta siitä kun postasin ensimmäisen tekstini tänne ja kohta on kulunut puoli vuotta siitä, kun sain tietää pettämisestä. Tää kevät on mennyt ihan hujauksessa ohi. Tällä viikolla alkoi ns.kesäloma ja sen olen kyllä totisesti ansainnut. Tänä keväänä on mun elämässä käynyt enemmän asioita kuin melkein mun koko elämäni aikana tähän asti, kummasti kaikesta vaan selviää, vaikka asiat ovatkin kasaantuneet muutamaan kuukauteen. Mä olen aloittanut mun opinnot ja saanut ensimmäisen lukukauden päätökseen ihan kohtuu kunnialla, lisäksi mä olen muuttanut yhden mun elämäni rankimmista muutoista, tehnyt päätöksiä avioerosta ja huoltajuusasioista,ottanut vastuun itsestäni ja Keijusta myös taloudellisesti ja kaiken tämän jälkeen mä koen olevani vielä selväjärkinen ja mikä tärkeintä, en ole katkeroitunut!Toki mä olen tarvinnut ulkopuolista apua tästä kaikesta selviämiseen, mutta vahvuutta ja vastuuta on myös myöntää oma heikkoutensa ja ottaa se apu vastaan joka on tarjolla.

Terapiassa viime kerralla täytettiin "masennuskysely" ja arvatkaapa mitä? Mä sain puhtaat paperit. Kaikesta siitä paskasta (excuse my french)  huolimatta, jota mun niskaan on satanut nyt keväällä mä koen olevani onnellisempi kuin moneen vuoteen.

Mä olen onnellinen itseni vuoksi siksi, koska olen selvinnyt niin hyvin ja kyllä mä olen onnellinen myös Exän puolesta, joka on myös saanut vapauden etsiä itsensä ja toteuttaa niitä haaveita ja unelmia, jotka ei mun ja Keijun kanssa ehkä olis olleet mahdollisia. Mä olen onnellinen, koska Keiju tulee vielä saamaan meistä molemmista, Exästä ja musta tasapainoiset ja onnelliset vanhemmat, vaikkakaan ei yhdessä. Kyllä se Keijuun olisi varmasti vaikuttanut negatiivisesti jos kumpikaan meistä ei olisi voinut olla meidän avioliiton aikana oma itsensä. Mä en halua kasvattaa lastani kulisseissa, enkä usko että Exäkään.Nyt saa Keijukin vapauden kasvaa just semmosena kun on. Mä olen onnellinen myös siksi, että olen huomannut että pystyn taas tuntemaan. Tuntemaan ihastusta, vihaa ja surua ihan eritavalla kuin aiemmin.

Omassa prosessissani olen tullut siihen pisteeseen, että tiedän, että kun sen aika on ja annan itselleni luvan, pystyn taas rakastumaan ja sitoutumaan 100%  siihen mieheen, joka on mun arvonen ja jakaa mun kanssa samanlaisia haaveita ja mikä tärkeintä, tykkää musta just tämmösenä kun mä olen, tennareineni ja peltisine leipälaatikoineni. (Jos ei tykkää tennareista tai mun peltisestä oranssista leipälaatikosta, ei oo mitään saumaa. ;))

Mistä sen sitten tietää, että on valmis menemään eteenpäin?Omalla kohdallani tiedän sen siitä, että vanhojen kuvien katselu ei tee enää kipeetä, vaan tuo mieleen vaan niitä hyviä muistoja, jotka siinä tilanteessa ja hetkessä olivat oikeita. Toinen mistä tunnistan prosessin kypsymisen on se, että en enää tunne mustasukkaisuutta ajatellessani, että joku päivä Exä on jonkun toisen kanssa ja jakaa elämänsä jonkun muun kanssa kun mun. Se ei enää tunnu pahalta, vaan päinvastoin toivon, että sitten kun hän siihen valmis on, löytyisi  hänenkin rinnalleen joku, joka toivoisi elämältä samoja asioita kuin hän.Toivon hänen vielä tulevan onnelliseksi ja tiedän, että hän toivoo samaa minulle.

Tässä mulle nyt lähiviikkoina hyvin rakkaaksi tullut kappale Suvi Teräsniskalta: