Mistä alkaisin?

Ihan silläkin varauksella, että joku minulle läheinen ja tuttu ihminen eksyy lukemaan tätä blogia, aion tätä pitää. Tämmöisillä asioilla on tapana tulla ennemmin tai myöhemmin julki joka tapauksessa.

On kulunut lähes 1,5 kuukautta, siitä kun lumipallo lähti vyörymään ja tässä kohtaa on mielestäni hyvä viimein jäsennellä asioita, ja minä teen sen kirjoittamisen kautta.

Olen naimisissa oleva nuori nainen. Olen ollut mieheni kanssa yhdessä yhdeksän vuoden ajan, joista 4,5 vuotta olemme olleet naimisissa. Meidän suhteemme lähti hyvin varhain muodostumaan, ensin ystävyydestä jonka kautta ihastuimme ja 19-vuotiaina sanoimme toisillemme tahdon. Meillä on kummallakin taustalla vahvasti kristilliset arvot, joihin olemme kasvaneet. Sen tähden, tämä blogi, ja ennenkaikkea sen sisältö saattaa tulla joillekkin ystävillemme ja sukulaisillemme täytenä yllätyksenä. Blogin otsikko kertoo oikeastaan kaiken. Teksit taas, joita tulen tänne kirjoittamaan tulevat olemaan ajatuksia, pohdintoja ja aion jakaa myös hyvin avoimesti omia tunteitani.

Myönnän, että suhteessamme on ollut  jo pitemmän aikaa ongelmia. Menimme naimisiin hyvin nuorina, ensimmäisen kokonaisen avioliittovuotemme mieheni oli armeijassa, jonka jälkeen muutimme uudelle paikkakunnalle ja hän aloitti opinnot. Minun oli tarkoitus mennä töihin, mutta sairastuinkin vakavaan masennukseen. Pian päätimmekin tehdä lapsen ja päätöksestä yhdeksän kuukauden kuluttua meille syntyi tytär. Mieheni oli koulussa ja töissä hyvin paljon ja tuntui että jäimme lapsen kanssa kolmossijalle hänen elämässään. Tunsin olevani hyvin yksinäinen.

Äitiyden myötä, olen kasvanut hyvin paljon henkisesti naisena, ja tullut tietoiseksi siitä mitä itse haluan ja odotan parisuhteelta ja aviomieheltä. Kaikkein eniten olisin kaivannut aikaa ja avoimuutta mieheltäni. Nämä kaksi asiaa kuitenkin hälyttävästi puuttuivat parisuhteestamme. Koin, mieheni etäiseksi ja joskus jopa todella lapselliseksi ja keskenkasvuiseksi. Emme juurikaan nähneet ja tuntui että työ, koulu ja ystävät menivät minun ja lapsen edelle. Koin itseni vainoharhaiseksi, en pystynyt luottamaan häneen. Minulla oli koko ajan sellainen olo, että hän ei kerro minulle kaikkea. Pian viimeinen niitti tuli vastaan ja eräänä yksinäisenä iltana kirjauduin chattiin.

Siellä huomasin saavani huomiota aikuisilta, kypsiltä miehiltä. Heille oli helppo avautua tilanteesta ja tammikuun alussa eräs heistä kutsui minut luokseen käymään. Kuin unessa menin hänen luokseen. Olin sanonut hänelle etukäteen, että en petä miestäni, että kahville sinne vain menen, mutta siitä huolimatta hän suuteli minua. Heti sen jälkeen, sanoin, että ei musta ole tähän ja lähdin huonoa omaatuntoa potien kotiin.

Seuraavana päivänä kerroin tästä miehelleni ja seuraavana päivänä hän myönsi myös, että oli yhdellä ulkomaan matkalla suudellut yhtä tyttöä. Mieltäni kirpaisi hieman, mutta eihän minulla ollut asiaan mitään sanomista, olinhan itsekin tehnyt ihan yhtä väärin. Enemmän satutti se, että mies oli salannut asiaa vähän yli vuoden, vaikka olin monta kertaa anellut, että kertoisi nyt mitä siellä on tapahtunut. Nyt olin varma siitä, että kaikkea ei oltu vieläkään kerrottu. Viikko tämän jälkeen mieheni kirjoitti minulle kirjeen, jossa myönsi pettäneensä minua useamman kerran viimeisen 1,5 vuoden aikana.

Maailmani romahti.

Olin kärsinyt paniikkikohtauksista jo pidemmän aikaa, mutta mikään edellisistä kokemistani ei vedä vertoja tälle. Käteni puutuivat ja silmissäni sumeni hetkeksi. Henkeni salpautui ja melkein kuulin kun sydämeni ja itsetuntoni ja kaikki minussa särkyi pieniksi sirpaleiksi.

Mielessäni pyöri vain yksi kysymys.

Miksi juuri minä?