Kuinka rakkaus sammutetaan?

Vietin viime viikonlopun vanhempieni luona huonekaluja katsastamassa. Mieheni muutti perjantaina ja lähdin lapsen kanssa pois jaloista. Meidän muuttomme on edessä ilmeisesti keskiviikkona. Tänään olen epätoivosesti yrittänyt pakata ja saada jotain järkeä tähän sotkuun, kuitenkin huonoin tuloksin.

Jokainen tavara tai esine nostaa pintaan muiston, hyvän tai huonon. Kesken kaiken pakkaamisen lysähdin lattialle itkemään ja ajattelin että ei musta ole tähän. Tekee niin kipeetä.

Kipeää on erota ihmisestä joka tuntee mut parhaiten. Hän tietää mitä ajattelen pelkästä katseesta, nauraa mun vitseille ja saa mut nauramaan ihan hölmöilläkin jutuilla. Hän tietää mun jokaisen pelon, osaa varautua mun kaikkiin metkuihin ja hänelle olen paljastanut mun arimmatkin salaisuudet. Hän on ollut mun paras ystävä viimeisten kymmenen vuoden ajan. 

Mua pelottaa. Pelottaa se, että löydänkö koskaan ihmistä joka kykenee vastaavaan. Löydänkö ihmistä joka ymmärtää mun sielunelämää ja hyväksyy mun virheetkin kaikesta huolimatta.

Ehkä mä jään yksin.

Meillä on ollut huonoja hetkiä, mutta enemmän on ollut niitä hyviä, jotka todellakin on muistelemisen arvoisia! Kaikista ikävistä teoista huolimatta tuntuu siltä, että jollain tasolla yhä rakastan häntä. Ero olisi varmasti helpompi, jos ei tuntisi näitä tunteita. Rakkautta ja suunnatonta ikävää. Olo on todella tyhjä.

Jos joku tietää kuinka rakkauden saa sammumaan, vinkkejä otetaan vastaan.

Tämän päivän kappale on ehdottomasti James Bluntin Goodbye my lover. Siinä on mielestäni ripaus kipeää luopumisen tuskaa.

Laastarisuhteista

Tässä kaiken tohinan keskellä olen miettinyt suhtautumistani mahdolliseen seuraavaan suhteeseen. Ihminen kaipaa toista ihmistä, läheisyyttä ja lämpöä, kosketusta. Paljon olen mielessäni myös pohtinut sitä, kuinka nopeasti on korrektia lähteä uuteen suhteeseen. Mielestäni se on kuitenkin hyvin henkilökohtaista.

Jos omalle kohdalleni osuisi täydellinen mies, joka vastaisi tarpeitani ja välittäisi musta juuri tällaisena kuin olen, en missään nimessä sulkisi itseltäni mahdollisuutta uuteen onneen vain siksi, että olisi oikein ja yhteiskunnan hyväksymää pitää suruaika. Tottakai tämäkin on tilannekohtaista, en lähtisi vakavaan suhteeseen, nyt kun ensikertaa pääsen omille jaloilleni ja itsenäistymään kunnolla, mutta mielestäni on vain viisasta tutustua uusiin ihmisiin ja katsoa maailmaa avoimin silmin.

Kyllä minulle on tarjouksia tullut, mutta en koe suurta tarvetta lähteä hakemaan ns. laastarisuhdetta elämääni. En ylipäätään ymmärrä ihmistä joka vapaaehtoisesti lähtee siihen asemaan, täyttämään jotain koloa hylätyksi tulleen sydämessä ja korvaamaan hänelle sitä entistä rakasta ihmistä. Ehkä se joidenkin luonteelle vain sopii. Itse en siihen rooliin haluaisi, enkä myöskään ole ihminen joka vain hyväksikäyttäisi muita hakiessani vain omien tarpeideni tyydyttämistä.

Omaan sydämeeni on eron myötä tullut suuri aukko, jonka täyttämiseen ei kuka tahansa kykene. Kun mietin mitä mahdolliselta seuraavalta mieheltäni(joskus hamassa tulevaisuudessa) odotan  mieleeni tulee ensiksi ne "kriteerit" joita oma mieheni ei täyttänyt. Koen, että sen tähden olisi hyvin petollista lähteä suhteeseen, jossa tyydyn mieheen joka on uskollinen, läsnäoleva ja tykkää musta just tällaisena kuin olen. Luulen, että sokaistuisin niille paheille ja huonoille puolille kokonaan ja joutuisin uudestaan samaan tilanteeseen, kohtaamaan vajaan parisuhteen, jonka kaikki osa-alueet eivät olisi tasapainossa keskenään.

Tiedän, että tässä kohtaa joku ihmettelee että, miksi en uskovana ihmisenä hae sitä lohtua ja täyttymystä Jumalasta.  Voin kertoa, että kyllä minä sitä myös sieltä  haen, ja koen että sitä sieltä myös saan. Koen, että Jumala pystyy täyttämään minussa sen henkisen aukon, jonka toisesta ihmisestä luopuminen on saanut aikaan, mutta fyysisellä tasolla tunnen jääväni vajaaksi. En tarkoita nyt seksuaalista fyysisyyttä, (olenhan vielä naimisissa) vaan puhun yleisesti eron konkreettisuudesta, muutosta uuteen asuntoon ja uusista elämän järjestelyistä sekä myöskin siitä alussa mainitsemastani ihmisen kaipuusta toisen luo. Ihanne parisuhteeni olisikin tällä hetkellä jossain määrin avoin. Siinä saisin elää omaa elämääni ilman sitoutumista, mutta tarpeen tullen saisin tulla toista ihmistä lähelle ja tuntea sen lämmön ja välittämisen konkreettisesti.

Kevennykseksi loppuun voin sanoa, että jos joku haluaa joskus itselleen hyvän emännän (joka muuten kuuluu virallisesti Marttoihin) voi ottaa vuoronumeron niin katsotaan sitten jos vaikka onni suosis rohkeaa.

Ajatuksia

Yhdessä kritiikkikeskustelussa rivien välistä pystyin lukemaan sen, että kritiikin antaja ei blogini perusteella uskoisi, minun olevan surullinen ja harmissani tilanteesta. Voin sanoa sen, että tässäkin asiassa on monta eri puolta. En todellakaan ole iloinen tästä tilanteesta mutta en myöskään koe halua hautautua peiton alle ja masentua moneksi viikoksi. Elämässä täytyy mennä eteenpäin kaikesta huolimatta ja tämä ero voi mahdollistaa paljon henkistä kasvua ja itsenäistymistä sen molemmissa osapuolissa. Siksi en näe tulevaa eroa pelkästään synkkänä asiana, vaan myös hyvin voimauttavana ja kasvattavana.

Rakkaasta ihmisestä luopuminen tekee aina kipeää, mutta välillä se voi olla paras vaihtoehto.

Kritiikkiä

Sain viikonloppuna aika rajua kritiikkiä blogistani. Kritiikin antaja oli rajusti sitä mieltä, että tämä blogini ei ole hyvien tapojen mukainen tapa käsitellä asiaa. Ryhdyin miettimään asiaa ja luin blogini kokonaan läpi uudestaan ja taas uudestaan. Itse en edelleenkään huomannut mitään, mikä ei olisi tosiasia enkä mitään, joka suoranaisesti mustamaalaisi ketään.

Yritän kirjoittaa asioista asioiden oikeilla nimillä, juorujen ja spekuloinnin välttämiseksi. En myöskään mielestäni ole kieltänyt omaa osuuttani asiaan ja lisäksi ilman Facebook-linkityksiä en usko, että jollei meitä tunne hyvin, osaisi millään tavalla yhdistää blogin minuun ja meihin. Tiedän, ettei asioiden ns.julkisesti puiminen ole reiluin tapa käsitellä asiaa, mutta mielestäni tämä on rehellisin ja helpoin keino tuoda esille asia, joka on väistämättä edessä ja herättää kysymyksiä. Suosittelenkin lukemaan kokonaan ja loppuun, eikä vaan niitä pieniä pätkiä tästä.

Varmasti tämä blogi jakaa ihmiset kahtia ja jossain määrin pakottaa asettumaan puolelle tai toiselle, mutta  edelleen painotan sitä, että ero tässä kohtaa tapahtuu täysin sopuisasti ja molempien yhteisestä päätöksestä. ( Jos siis olen mieheni sanat oikein ymmärtänyt)

Kirjoittaminen on aina ollut mulle tosi tärkeä tapa käsitellä asioita ja aina helpottaa sekin jos joku lukee sen mitä kirjoitan. Olen silti vilpittömästi pahoillani, jos joku pitää mua halpana makkarana tämän blogin takia tai muuten vaan loukkaantuu kirjoituksistani. En siltikään aio tätä kirjoittamista lopettaa. Tämä on minun tieni jakaa sydäntäni ja käsitellä koko tämä valtavan iso prosessi, ja näin sen myös aion jatkossa  tehdä.

Nyt täytyykin lähteä Kelaan viemään tämän viikon lottoarvontakupongit. Jos vaikka tärppäis.

Ensikesän teemabiisi tulee muuten olemaan tämä;

Tammikuun viimeinen biisi

Tähän kappaleeseen on hyvä lopettaa tammikuun soittolistani. Ei tähän oikein mitään voi sanoa. Elämä jatkuu taas ennen pitkää.

Happy Valentine´s Day.

Ystävänpäivä on mahdollisesti saanut alkunsa muinaisten roomalaisten juhlasta, joka oli omistettu Junolle, naisten ja avioliiton jumalalle, sekä Panille joka puolestaan oli luonnon jumala. Nuoret miehet uhrasivat vuohia ja koiran ja kulkivat ja läiskivät vastaantulijoita nahkasilla remmeillä lisätäkseen hedelmällisyyttä. On siinä mahtanut olla näky. Tätä päivää juhlittiin 15. helmikuuta.

Kristityt toki yrittivät sittemmin lopettaa kyseisen juhlan ja siitä tulikin Pyhän Valentinuksen päivä ja se siirtyi helmikuun 14.päiväksi. Valentinuksesta on ainakin kaksi eri uskomusta, mutta lyhyesti sanottuna, hän oli avioliiton ja rakastavaisten puolella.

Englannissa kuningas Henri XIII julisti päivän viralliseksi juhlapäiväksi ja sen myötä päivästä tulikin jonkinmoinen parin haku päivä. Suomen kalentereissa ystävänpäivä on ollut vuodesta -87 asti. Punaisten sydänten juhlan yhdisti markkinointikampanjaansa ensin Tampereen Sydänyhdistys. Ensimmäiset ystävänpäiväkortit Suomessa painatti Suomen Punainen Risti. Kiitos siis heille päivän kaupallistumisesta rakkaassa kotimaassamme.

Lähteet: wikipedia, oppiminen.yle.fi/ystavanpaiva



Kyllähän ystävänpäivän idea on hyvä, ei sitä voi kieltää, tässä kohtaa elämää vaan sitä tekee kipeetä ajatella päivää amerikkalaisittain rakastavaisten päivänä. Vaikeassa elämäntilanteessa ystävien merkitys korostuu! Tiedän, että minulla on monta jotka välittää ja joista myös minä välitän.Toivon kuitenkin, etteivät ystäväni puolestani tuomitsisi tai vihaisi miestäni, sillä sitä en minäkään tee. Kiitos kun olette tukena! Mä selviän tästä kyllä.

Tähän loppuun on hyvä linkittää kappale, joka on toiseksi viimeisenä tammikuun soittolistassani.
Se on surullinen ja minun mielestäni käsittelee kauniisti luopumista elämäni tähän asti tärkeimmästä ihmisestä.

Kehityskeskusteluja

Meidän tilanne on ehkä siinä kohtaa erityinen, että pystytään puhumaan asioista. Jotkut ystäväni ihmettelevät, miten olen tässä vielä, että eikö olisi ollut helpompaa vaan pakata tavarat ja lähteä. Vastaukseni tähän on se, että ei se niin mene. Siinä kohtaa kun on yhteinen lapsi ja koko ikänsä ollut toisen kanssa, ei siitä noin vain lähdetä. Kuitenkin kun olemme keskustelleet mieheni kanssa, olemme tulleet siihen tulokseen, että jonkinlainen hengähdystauko on tarpeen. Pääsemme molemmat itsenäistymään ja löytämään ne omat mielipiteemme ja näkökulmamme asioihin.

Sainkin Hoasilta uuden asunnon hyvin nopeasti. Perjantaina 3.pvä vein viimeiset liitteet asuntohakemukseeni ja heti maanantaina minulle tarjottiin asuntoa. Vuokrasopimus on nyt allekirjoitettu ja pakkaaminen on alkanut. Aloitin omista vanhoista Arabian lautasistani ja vihreistä lasiesineistäni, jotka on ollut enemmän ja vähemmän piilossa. Kirjahyllystä otin omat kirjani pois ja olo on aika haikea. Kamalaa nähdä, miten koko mun persoonallisuus ja elämä pikkuhiljaa siirtyy laatikoihin ja irtaantuu toiselle rakkaista esineistä ja asioista. Symboliikka tässä on todella voimakasta. Huomasin myös että suurin osa minulle rakkaista esineistä on ollut kaapissa piilossa. Se kuvastaa jotenkin sitä, miten itse huomaamatta tai tietoisesti olen pyrkinyt vaan miellyttämään miestäni, vaikka hän ei suoranaisesti sitä edes ole vaatinut.

Kaikista eniten iloitsen oranssista leipälaatikostani, joka uudessa kodissa pääsee arvoiselleen paikalle. On se täälläkin nyt jonkin aikaa ollut esillä, mutta kaiken rojun peittämänä.

Pariterapiaa

Olimme miettineet pariterapiaan menemistä jo pidemmän aikaa. Olisi varmasti pitänyt jo aikoja sitten varata aika perheneuvolasta, mutta vasta shokkiuutisen jälkeen sain varattua ajan. Yksi kerta yhdessä, yhdet erikseen ja taas yhdessä. Kyllähän sitä ammatti-ihminen osaa herättää kysymyksiä ja ajatuksia, joita ei itse välttämättä edes tule ajatelleeksi. Kai siitä jotain hyötyä oli, vaikka valmiita vastauksia emme saaneetkaan.

Perheneuvolassa  tajusin sen todellisuuden mitä olisi olla ilman toista. Yhdeksän vuotta on pitkä aika tässä iässä, ja siihen mahtuu paljon yhdessä koettua elämää. Paljon paljon hyviä ja iloisia hetkiä. Ikävähän tässä iskee pieneen mieleen.

Tätä kappaletta kuuntelin paljon pari viikkoa sitten. Ihana tietää, että mun ei tarvitse tehdä laulua kun joku on tehnyt sen mun puolesta.

Miehen kanssa sovittiin sillon, että jos lähdetään uudelleen yrittämään niin lähdetään puhtaalta pöydältä.Siltikin tämä seuraava kappale on soinut myös hyvin paljon "tammikuu" nimisessä soittolistassani. Tieto lisää tuskaa. Jos en olisi itse "langennut" en varmasti tietäisi vieläkään ja eläisin valheessa. No, kaikki olisi niinkuin ennenkin, mutta olisinko siltikään onnellinen?

Sitten taas vähän tunteiden heittelyä ja ihana Maria Mena.

Eilisessä perheneuvolassa kävi ilmi, että miestäni ei haittaisi jos mulla olisi uusi suhde hyvinkin pian eron jälkeen. Tuntui pahalta. Tänään hän erään keskustelun yhteydessä ilmaisi, että ei edes rakasta mua enää. No, se siitä sitten.

Hassua on se, että mun tässä kuuluisi olla se kusipää joka kohtelee toista kun roskaa, mutta huomaan että muhun koko ajan sattuu vaan enemmän ja enemmän. Miksi se olen minä joka tästä ottaa koko ajan osumaa? Onko miehet oikeesti tunteettomia?

Musiikista ensiapua

Luovana ja musikaalisena ihmisenä aloinkin sitten käymään läpi Spotifyta ja mieleeni nousi kappaleita, jotka kuvastavat tuntemuksiani.(Tiedän että Spotify ja YouTube ovat eriasia ;))
Kaikki alkaa tästä.

Pian naimisiin menon jälkeen koinkin olevani yksin,

Pariton määrä on yleensä kauniimpi kuin parillinen, joten lisään vielä seuraavan kappaleen joka on pyörinyt mielessäni paljon. Kyseinen kappale soi muuten auton radiosta kun ajoin kotiin päin sen miehen luota.

Nyt täytyykin lähteä perheneuvolaan, jossa mahdollisesti sinetöidään tän suhteen kohtalo.

Mistä alkaisin?

Ihan silläkin varauksella, että joku minulle läheinen ja tuttu ihminen eksyy lukemaan tätä blogia, aion tätä pitää. Tämmöisillä asioilla on tapana tulla ennemmin tai myöhemmin julki joka tapauksessa.

On kulunut lähes 1,5 kuukautta, siitä kun lumipallo lähti vyörymään ja tässä kohtaa on mielestäni hyvä viimein jäsennellä asioita, ja minä teen sen kirjoittamisen kautta.

Olen naimisissa oleva nuori nainen. Olen ollut mieheni kanssa yhdessä yhdeksän vuoden ajan, joista 4,5 vuotta olemme olleet naimisissa. Meidän suhteemme lähti hyvin varhain muodostumaan, ensin ystävyydestä jonka kautta ihastuimme ja 19-vuotiaina sanoimme toisillemme tahdon. Meillä on kummallakin taustalla vahvasti kristilliset arvot, joihin olemme kasvaneet. Sen tähden, tämä blogi, ja ennenkaikkea sen sisältö saattaa tulla joillekkin ystävillemme ja sukulaisillemme täytenä yllätyksenä. Blogin otsikko kertoo oikeastaan kaiken. Teksit taas, joita tulen tänne kirjoittamaan tulevat olemaan ajatuksia, pohdintoja ja aion jakaa myös hyvin avoimesti omia tunteitani.

Myönnän, että suhteessamme on ollut  jo pitemmän aikaa ongelmia. Menimme naimisiin hyvin nuorina, ensimmäisen kokonaisen avioliittovuotemme mieheni oli armeijassa, jonka jälkeen muutimme uudelle paikkakunnalle ja hän aloitti opinnot. Minun oli tarkoitus mennä töihin, mutta sairastuinkin vakavaan masennukseen. Pian päätimmekin tehdä lapsen ja päätöksestä yhdeksän kuukauden kuluttua meille syntyi tytär. Mieheni oli koulussa ja töissä hyvin paljon ja tuntui että jäimme lapsen kanssa kolmossijalle hänen elämässään. Tunsin olevani hyvin yksinäinen.

Äitiyden myötä, olen kasvanut hyvin paljon henkisesti naisena, ja tullut tietoiseksi siitä mitä itse haluan ja odotan parisuhteelta ja aviomieheltä. Kaikkein eniten olisin kaivannut aikaa ja avoimuutta mieheltäni. Nämä kaksi asiaa kuitenkin hälyttävästi puuttuivat parisuhteestamme. Koin, mieheni etäiseksi ja joskus jopa todella lapselliseksi ja keskenkasvuiseksi. Emme juurikaan nähneet ja tuntui että työ, koulu ja ystävät menivät minun ja lapsen edelle. Koin itseni vainoharhaiseksi, en pystynyt luottamaan häneen. Minulla oli koko ajan sellainen olo, että hän ei kerro minulle kaikkea. Pian viimeinen niitti tuli vastaan ja eräänä yksinäisenä iltana kirjauduin chattiin.

Siellä huomasin saavani huomiota aikuisilta, kypsiltä miehiltä. Heille oli helppo avautua tilanteesta ja tammikuun alussa eräs heistä kutsui minut luokseen käymään. Kuin unessa menin hänen luokseen. Olin sanonut hänelle etukäteen, että en petä miestäni, että kahville sinne vain menen, mutta siitä huolimatta hän suuteli minua. Heti sen jälkeen, sanoin, että ei musta ole tähän ja lähdin huonoa omaatuntoa potien kotiin.

Seuraavana päivänä kerroin tästä miehelleni ja seuraavana päivänä hän myönsi myös, että oli yhdellä ulkomaan matkalla suudellut yhtä tyttöä. Mieltäni kirpaisi hieman, mutta eihän minulla ollut asiaan mitään sanomista, olinhan itsekin tehnyt ihan yhtä väärin. Enemmän satutti se, että mies oli salannut asiaa vähän yli vuoden, vaikka olin monta kertaa anellut, että kertoisi nyt mitä siellä on tapahtunut. Nyt olin varma siitä, että kaikkea ei oltu vieläkään kerrottu. Viikko tämän jälkeen mieheni kirjoitti minulle kirjeen, jossa myönsi pettäneensä minua useamman kerran viimeisen 1,5 vuoden aikana.

Maailmani romahti.

Olin kärsinyt paniikkikohtauksista jo pidemmän aikaa, mutta mikään edellisistä kokemistani ei vedä vertoja tälle. Käteni puutuivat ja silmissäni sumeni hetkeksi. Henkeni salpautui ja melkein kuulin kun sydämeni ja itsetuntoni ja kaikki minussa särkyi pieniksi sirpaleiksi.

Mielessäni pyöri vain yksi kysymys.

Miksi juuri minä?