Kiitos ja anteeksi.

Viime bloggauksesta olen taas saanut kuulla vaikka ja minkä näköistä palautetta. Onhan se toki ymmärrettävää, että vihan tunteet ja niiden ilmaisu herättää lähinnä vaan vihaa. Luin uudestaan mun viimeisimmän tekstin ja totesin, että kyllä se on mielestäni ihan asiallinen. Kirjoitin kuitenkin sen hetkisistä tunteistani. Mielestäni varsinkin tässä omassa prosessina koen hyvin hyvin tärkeäksi sen, että viimein kykenen tuntemaan myös vihaa. Ja niinkuin kirjoitinkin, koen vihaa nimenomaan Exän tekoja kohtaan, en niinkään Exää kohtaan.

Tässä kohtaa mun täytyykin nyt vähän kyllä ottaa edellisen kirjoituksen sanoja takaisin. Muutama ilta sitten juttelin Exän kanssa ja pystyin erottamaan selkeästi sieltä sen ihmisen, johon aikoinani tutustuin. En halua liikaa nyt taas mennä Exään tai hänen sanomisiinsa, mutta olen kiitollinen siitä, miten hän aina vaan kaikesta huolimatta jaksaa olla kärsivällinen mun kanssa. Kuitenkin Keijun takia/ansiosta joudumme olemaan paljon tekemisissä jatkossakin. Tiivistettynä voin sanoa, että viime kohtaamisesta hänen kanssaan jäi oikein positiivinen kuva vaikka itku taas pääsikin. En missään nimessä halua nyt puolustella kirjoitustani, mutta täytyy muistaa, että tunteita tulee ja menee enkä missään vaiheessa kirjoittanutkaan Exän olemuksesta tai tunteista faktana, vaan ainakin mielestäni mainitsin, että kyse oli omista tuntemuksistani.

Viime kohtaaminen kuitenkin oli sen verran hyvä ja kehittävä, että haluan nyt vielä näin "julkisestikin" pyytää Exältä anteeksi, sitä että loukkasin. Jatkossa yritän olla aikuisempi ja kypsempi asian suhteen. Pyydän kuitenkin kärsivällisyyttä, ei tää eroaminen ole vain nimiä paperilla.

Hyvästi rakas...

Tänään kuulin kappaleen, joka sai mut itkemään. Säälikseni olin bussissa kun kyseinen kappale soi radiossa.Vieressäni istunut vanhempi rouva hätkähti nähdessään kyyneleet poskillani ja ystävällisesti sitten kysyikin, että onko mulla kaikki hyvin. Hänelle vastasin tietenkin kohteliaasti, että toki on, mutta tajusin huijaavani häntä pahemman kerran. Totuus on se, että mä riudun.

Ensikuun lopulla meidän puolen vuoden harkinta-aika päättyy. Perheneuvolassa viime viikolla totesimme, että ympyrä alkaa sulkeutua ja laitamme ne viimeisetkin paperit menemään. Vaikka sisimmässäni tiedänkin, että suhteemme eteen pitäisi tehdä hurjasti töitä ja se ei siltikään välttämättä antaisi kuin pari hassua vuotta lisää suhteellemme jokin mussa suree ihan suunnattomasti. Mä olen tajunnut, että se alun rauhallinen suhtautuminen asiaan on ollut vaan sitä alkujärkytystä, ja nyt oikeasti sen avioeron kynnyksellä kaikki konkretisoituu.Osa mussa sanoo, että ero on virhe, enkä täysin omasta vapaasta tahdostani allekirjoita niitä eropapereita. Tiedän, että en tule itkemättä sitä tekemään.  Mun pitää luopua ihmisestä, joka on ollut mun rinnalla viimeiset kymmenen vuotta. Sen lisäksi, että Exä on ollut mun paras ystävä kaikki nämä vuodet, hän on ollut mulle aviomies ja mun lapsen isä. Hän on ollut ihminen, jota mä olen rakastanut kaikkein eniten maailmassa.  Mä olin rakentanut tulevaisuuttani ajatellen meitä kokonaisena perheenä ja yhtäkkiä kaikki ne unelmat vaan haihtu kun tuhka tuuleen.

Mä olen ihan kohtuullisen hyvin saanut rakennettua omaa identiteettiäni ja vahvistettua sitä mikä mä olen aina ollutkin. Erillään asuminen on tehnyt mulle todella hyvää mutta eläminen on silti joka päivä ihan yhtä raskasta. Tai oikeastaan musta tuntuu siltä, että nyt kun olen oikeasti tajunnut tilanteen, en jaksaisi tätä ollenkaan. Kaikista pahimmalta tuntuu katsoa Keijua. Reppana joutui aloittamaan päiväkodin, nyt kun mun oma jaksaminen on todella kortilla. Keiju kyselee isiä jatkuvasti. Mä yritän olla romahtamatta Keijun nähden, mutta aina se ei onnistu ja toinen ihmettelee miksi äiti itkee. No, mä olen sitten nätisti yrittänyt selittää että äidilläkin on paha mieli ja ikävä isiä.Keiju kyselee päivittäin isiä ja puhuu isistä ja äidistä yhdessä ja että mennään isin autolla yms.. Kaksi viimeisintä yötä, Keiju on nukkunut todella levottomasti ja mun uni on jäänyt todella vähäiseksi. Tänään nukkumattomuus ja tää eron todellisuus sitten iski todella päin näköä ja soitinkin Exälle ja pyysin apua. Hän ei juuri sillä hetkellä voinut auttaa ja sen kyllä hyvin ymmärränkin, mutta kaikki tää kertynyt paha olo vaan purkautui häneen.

Viimein pystyn sanomaan, että tänään koin aitoa vihaa  Exän tekoja kohtaan. Yllätykseksi ei tullut, että sain ns. tapella itsekseni ja Exä ihan kylmän rauhallisesti vain vastaili mun syytöksiin.Semmoista se on ollut aina. Raivostuttavinta musta siinä puhelussa oli se, että Exä kivenkovaa väitti, että ei ole vastuussa mun henkisestä pahoinvoinnista, ja että mun pitäisi kanssa keskittyä muihin juttuihin. Voiko mies todella olla niin typerä, ettei ymmärrä miten syvästi hän mua satutti? Toki itse olen vastuussa siitä miten pahan oloni hoidan, mutta kyllä juuret aika pitkälti juontavat siihen, että hän petti mua ja edelleen jatkaa satuttamista suhtautumalla muhun hyvin hyvin kylmäkiskoisesti.  En nyt muuten mene kauhean yksityiskohtaisesti siihen mistä kaikesta  riitelin hänen kanssaan, mutta loppuviimein sen puhelun jälkeen mulla oli semmonen olo, että hän ei ole koskaan mua rakastanutkaan ja hänestä on tullut todella kylmä ja itsekäs ihminen.  Hän on ihan eri ihminen kuin on aikaisemmin ollut ja mulla kyllä on ihan oma epäilykseni siitä, että miksi niin, mutta uskaltaisin väittää tietäväni sen, että hän kyllä jossain sisimmässään suree tilannetta ja tulee ainakin katumaan kymmenen vuoden päästä, että päästi meidät niin helposti menemään.

Viime tekstissäni pohdin järkeä ja tunteita, mutta nyt tuntuu siltä, että en oikeasti olisi valmis kenenkään kanssa suhteeseen enkä mahdollisesti tule koskaan olemaankaan. En tiedä haluanko tai uskallanko koskaan enää kiintyä niin syvästi ja jäädä toisen armoille. Parempi olisi itse olla se vahvempi osapuoli, sillä silloin ei tulisi niin syvästi satutetuksi.Musta on kovaa vauhtia tulossa kylmä ja kyyninen ihminen, joka ei uskalla päästää ketään lähelleen tai saatika luottaa kehenkään. En yleensä toivo kenellekään pahaa, mutta tässä tilanteessa melkein jopa toivoisin, että Exä kokisi saman kuin minä ja sitä kautta ehkä ymmärtäisi ja osaisi ottaa vastuun teoistaan ja olla aidosti pahoillaan. Mulla on semmonen olo, että ilman jotain suurta ihmettä tai aivan mieletöntä mua oikeesti rakastavaa miestä, mä tulen jäämään yksin.

Tän tekstin aikana taustalla soi tammikuun biisilista. Ympyrä on todellakin sulkeutumassa, sillä fiilikset on samat kuin ensimmäisiä tekstejäni kirjoittaessa. Tammikuun biisilistasta tosin voisin ottaa sen viimeisen kappaleen pois. Se ei liity tämän hetken fiiliksiin.

Kuitenkin se alussa mainitsemani kappale on Samuli Putron kappale Olet puolisoni nyt.Se kertoo jotain sellaista, jota minä tuskin tulen enää koskaan elämässäni saavuttamaan.

Järki vai tunteet?

Hmmm...Jo yli 6000 lukukertaa mun blogilla tähän asti.Aikamoista.

Huomasin just, että en ole kirjoittanut viime kuun puolella ollenkaan. Monta kertaa mä olen kuitenkin aloittanut juuri tämän samaisen tekstin samaisesta aiheesta, mutta ei ole tullut vaan semmosta "inspiraatiota" tai sopivaa hetkeä, jotta olisin voinut saattaa tämän kirjoituksen loppuun.

Viimeiset pari viikkoa on ollut todella isoa myllerrystä mun pään sisällä. En oikein tiedä mistä aloittaisin, joten aloitan nyt alusta.

Keväällä hetken tapailin miestä, jonka kanssa kaikki tuntui menevän putkeen. Meillä oli paljon yhteistä ja tuntui siltä, että oltiin ihan samalla aaltopituudella lähes joka asiassa. Kyllä siinä tunteita oli puolin ja toisin heti ilmassa. Mä olen aina nauranut Disneyn prinsessa-leffoissa niissä kohdissa joissa prinsessa tanssii prinssinsä kanssa ja ympäriltä häviää kaikki muu. Mä olen ajatellut, että ei tuommosta voi tapahtua, kunnes koin itse sen. Tämän miehen pelkkä käden kosketus sai kaiken muun katoamaan ympäriltä ja ajan pysähtymään. Aika kuitenkin ennen pitkää meni eteenpäin ja huomasin, etten ole vielä valmis suhteeseen, lisäksi ainakin omalta puoleltani "suhdettamme" varjosti pieni luottamuksen puute ja aloin ottamaan etäisyyttä. Sitten tapasin Erään ja koin, että hänessä oli toisenlaista potentiaalia, vaikka välillämme ei kipinöitä lennellytkään ja tässä sitä nyt ollaan.

Suhde Erään kanssa poikkeaa aika paljon suhteesta tämän toisen miehen kanssa. Meidän välillämme ei ole missään vaiheessa lennellyt niitä kemian kipinöitä eikä ole ollut mitään "rakkautta ensisilmäyksellä"- meininkiä. Mielestäni tämä suhde on ehkä semmoinen "aikuinen ihmissuhde" joka perustuu enemmän järkipohjalle kuin sille tunteen palolle.Se kiintymys tulee ajan kanssa ja toisen tuntemisen myötä myös ne tunteet. Kyllä tässä on todella hyvä ja tasapainoinen suhde meneillään, ainakin Erään osalta. Minun kanssani samaan lauseeseen ei tässä kohtaa taas voi laittaa sanaa tasapainoinen.

Mä olen alkanut vähän kaipaamaan sitä tunteiden paloa ja huumaa mikä sillon keväällä oli. Viime viikolla sattumalta ohimennen näin tämän toisen miehen ja kaikki meidän yhteiset asiat ja hetket muistuivat väkisinkin mieleen. Vielä enemmän aloin kaipaamaan sitä tunnetta ja ehkä jopa sitä pientä draamaakin joka meidän suhdetta väritti. Ja kyllä pitää myöntää, että kaipaan häntä myös ihmisenä todella paljon.

Ystäviltäni Facebookissa kysyin, että järki vai tunteet ja vastaukset olivat juuri semmoisia kuin oletinkin niiden olevan. Ihmiset joiden tiedän olevan hyvin impulsiivisia vastasivat tunteet ja ne jotka tiesin hieman harkitsevimmiksi vastasivat tietysti järki. Muutama viisas vastaus molempien puolesta oli myös, mutta tässä kohtaa en niitä laske mukaan sillä haluan nimenomaan asettaa rinnakkain nämä kaksi.

Itse olen todella emotionaalinen ihminen ja elän vahvasti tunteilla. Tai ainakin joskus elin, pettämisuutisen ja eron myötä kuitenkin yritin jossain määrin tappaa kaikki tunteeni, sillä vahvat tunteet voivat tietyissä tilanteissa olla todella pelottavia ja tuhoavia. Niinpä yritin siirtyä  rationaaliseen ajatusmalliin ja tein valintani sen mukaan. Nyt kuitenkin kun aikaa on kulunut ja alan olla aika hyvin selvinnyt erosta alkavat tunteet taas ottaa valtaa. Luulen että juuri siksi on alkanut hieman epäilyttämään se, että pystyykö rationaalinen ja järkiperäinen suhde rationaalisesti ajattelevan ihmisen kanssa pidemmän päälle tekemään mua onnelliseksi?

Nostan kyllä hattua kaikille, jotka järjestetysti menevät naimisiin ihmisen kanssa jota ei mahdollisesti ole koskaan ennen edes tavannut. Siinä varmasti aika suuresti koetukselle joutuu kyllä kaikki mielipide-eroista ajattelumalleihin ja niiden mahdollisesti niin erilaisiin lähtökohtiin. En usko, että rationaalisesti ajattelevaa ihmistä voi muuttaa emotionaaliseksi tai toisin päin. Se onkin sitten ihan oma lukunsa voisiko nämä kaksi niin eri pohjalta päätöksiä tekevää ihmistä saada aikaiseksi kestävän parisuhteen.

Olisikin mielenkiintoista alkaa "tutkimaan" parisuhteita ja ottaa asiasta selvää. Jos joku tietää jonkun tutkimuksen /artikkelin aiheesta niin olisi mukava saada linkkejä.