Vappu on vuosittain 1.toukokuuta vietettävä kansainvälinen juhlapäivä ja monissa maissa yleinen vapaapäivä.Se on alkavan kevään juhlapäivä sekä kansainvälinen työväen juhlapäivä.Suomessa vapunpäivää aattopäivineen vietetään työväen, ylioppilaiden ja kevään karnevaalijuhlana.Vuodesta 1979 lähtien vappu on ollut Suomessa virallinen liputuspäivä, suomalaisen työn päivä.
Lähde:Wikipedia
Ois siellä ollu pidempikin pätkä vapusta mutta en nyt jaksanut alkaa referoimaan. Mistäköhän mä oikein alottaisin. Vappu noin juhlana on yleensä merkinnyt mulle aika paljon, lähinnä mieheni kautta. Hän kun teekkarina koki sen hyvin tärkeäksi. Itse en sitä hössötystä oikein voinut ymmärtää, mutta onhan se totta, että aika harva asia tuntuu keväisin yhtä hyvältä kun hyvin suunniteltu ja eväistetty piknik Ulliksella. Itse odotin Vappua tänäkin vuonna yhtä innokkaana. Ilma on ihana ja kevät on jo pitkällä. Suunnittelin mitä kaikkea leivon ja järjestän Ullikselle, mutta tänään taas todellisuus iski päin näköä.
Viimeiset kolme Vappua olen viettänyt Ulliksella mieheni ja kavereidemme seurassa. Mullakin on ollut ihan hauskaa kännisten teekkareiden toilailuja seuratessa. Tämä vappu on kuitenkin erilainen. Ei ole miestä, ei kännisiä teekkareita, eikä piknikkiä Ulliksella. Jostain kumman syystä ei ole fiilistä juhlia. Tuntuu tosi pahalta ajatella, että mieheni, joka satutti mua todella kovasti rellestää ja juhlii Vappua niinkuin aina ennenkin, pitää aivan yhtä hauskaa ja samojen kavereiden kanssa. Eikö siitä yhtään tunnu pahalta?
Itse ajattelin huomenna viettää ihanan päivän Keijun kanssa tässä ihan lähiympäristöstä ja puhallella saippuakuplia. Oletteko muuten huomannut kuinka paljon iloa lapset saa niinkin yksinkertaisesta asiasta kuin saippuakupla?
Ainiin, torstaina viimein sain vietyä paperit käräjäoikeuteen ja ne leimattiin siellä. Perjantaina oli lastenvalvojan kanssa tapaaminen ja huoltajuusasiat on nyt myös setvitty. Tästä eteenpäin aionkin siis kutsua miestäni exäksi sillä tämä avioliitto alkaa olla myös virallisesti lopuillaan.
maanantai 30. huhtikuuta 2012
keskiviikko 18. huhtikuuta 2012
Rajua paatosta
Nyt tulee semmoinen teksti, josta katson parhaakseni varoittaa etukäteen. Jos haluat ottaa herneen nenään mieheni puolesta, senkus luet ja otat. Jos, haluat välttyä ehkä jopa ala-arvoiseksi luokittelemasi tekstin lukemiselta, älä lue.
Kello on kolme yöllä mikä ei varmasti kevennä tämän kirjoituksen sisältöä yhtään. Voi olla, että aamulla jopa kadun ja poistan tämän. Se jää nähtäväksi, mutta nyt mun sisällä kiehuu, ja koska sekin on ihan terve tunnetila tässä tilanteessa haluan sen täällä jakaa. En mäkään mikään vihaa tuntematon ressukka sentään ole.
Tänään taas otettiin lievästi yhteen mieheni kanssa, en sitä nyt kauhean yksityiskohtaisesti tässä rupea selventämään, mutta sen verran kerron, että kyse oli molemminpuoleisesta syyttelystä. Minä ehkä vähän syyllistin tietämättäni miestäni ja hän puolustautui ja sitten syyllistin häntä ihan tietoisesti ja vedin suutuspäissäni pettämiskortin esiin. En tiedä onko se joku yleinen tapa miehillä, mutta hän suuttui minulle ja sanoi, että jos lähden tuolle linjalle on parempi, että emme enempää keskustele asiasta. Itse tulkitsin tilanteen näin, että hän olisi halunnut paeta paikalta, ja niin hän tekikin. Itselleni jäi kuitenkin paha mieli tilanteesta ja soitin hänelle ja selviteltiin asioita. Pyysin omalta puoleltani anteeksi sitä, että syyllistin häntä, mutta ihmettelin sitä, että päähänkö olisi pitänyt taputtaa, ja sanoa että "Hyvä rakas. Kiitos siitä minkä minulle teit."? Mulla on aivan helvetillinen olo. Tunnen rakkautta. vihaa, luopumista, mustasukkaisuutta ja epätoivoa. Kaikkia näitä yhtäaikaa.
Tunnen rakkautta sitä ihmistä kohtaan, joka on ollut mun paras ystävä ja mun rinnalla 10 vuotta, sitä ihmistä kohtaan, jonka kanssa kasvettiin yhteen. Samalla tuska on suuri koska tiedän, että parempi olisi vaan luopua. Tunnen mustasukkaisuutta kun ajattelenkin jonkun toisen jakavan hänen kanssaan asioita, jotka on tähän asti kuulunut luottamukselliseti vain mulle. Tunnen epätoivoa tämän kaiken suhteen, koska sattuu niin helkkaristi ja tiedän, että meidän tarina alkaa olla lopuillaan. Tällä hetkellä silti eniten tunnen vihaa. Tunnen vihaa sitä ihmistä kohtaan josta kasvoin erilleen, joka valehteli mulle ja petti mua ties kuinka kauan ja tekee sitä edelleen,joka olisi kehdannut mun kanssa tehdä vielä toisen lapsen ja joka on vienyt mun uskon kaikkeen. Ihmisiin ja luottamukseen.
Meidän kehityskeskusteluissa on käynyt ilmi monia eroon liittyviä asioita ja minun kohdallani pinnalle on noussut läheisriippuvuus. Oman näkemykseni mukaan, mieheni on kaikki nämä vuodet kokenut minut taakkana ja huolena elämässään. Tottahan se on, että olen ollut henkisesti todella heikoilla ja se on vaikeuttanut työntekoani, mutta kun olen yrittänyt selventää miehelleni faktoja esim.masennuksesta tai paniikkikohtauksista on minulle tullut sellainen olo, että hän painaa ne villaisella. Työntää maton alle ja olen jäänyt ongelmieni kanssa yksin.
Kun menimme naimisiin, ensimmäinen puoli vuotta meni hyvin. Elimme kohtuu normaalia elämää. Hän töissä, minä koulussa tai kotona. Sitten hän lähti armeijaan ja jäin yksin. Totuin olemaan yksin, ja nautin siitä. Näimme harvoin mutta siihen tottui. Kun hän pääsi armeijasta ajattelin, että viimein päästään elämään taas normaalia perhe-elämää, mutta ei. Tuli muutto toiselle paikkakunnalle ja hänellä alkoi koulu. Hän pääsi maailmaan johon minulla ei ollut asiaa. Asiat kasaantuivat.Keiju syntyi. Toivoin vain, että viimein saisin mieheni takaisin. Mutta ei, sille tielle jäi.
Voi olla, että mieheni on sen verran vapaa sielu, että hän on ahdistunut parisuhteessa, mutta onko se läheisriippuvuutta jos haluaisi viettää paljon aikaa ihmisen kanssa, jota rakastaa maailmassa eniten? Onko se läheisriippuvuutta jos toivoo olevansa ykkössijalla hänen elämässään?Jos ei tahdo jäädä, koulun, työn, viinan ja kavereiden jalkoihin?
Kello on kolme yöllä mikä ei varmasti kevennä tämän kirjoituksen sisältöä yhtään. Voi olla, että aamulla jopa kadun ja poistan tämän. Se jää nähtäväksi, mutta nyt mun sisällä kiehuu, ja koska sekin on ihan terve tunnetila tässä tilanteessa haluan sen täällä jakaa. En mäkään mikään vihaa tuntematon ressukka sentään ole.
Tänään taas otettiin lievästi yhteen mieheni kanssa, en sitä nyt kauhean yksityiskohtaisesti tässä rupea selventämään, mutta sen verran kerron, että kyse oli molemminpuoleisesta syyttelystä. Minä ehkä vähän syyllistin tietämättäni miestäni ja hän puolustautui ja sitten syyllistin häntä ihan tietoisesti ja vedin suutuspäissäni pettämiskortin esiin. En tiedä onko se joku yleinen tapa miehillä, mutta hän suuttui minulle ja sanoi, että jos lähden tuolle linjalle on parempi, että emme enempää keskustele asiasta. Itse tulkitsin tilanteen näin, että hän olisi halunnut paeta paikalta, ja niin hän tekikin. Itselleni jäi kuitenkin paha mieli tilanteesta ja soitin hänelle ja selviteltiin asioita. Pyysin omalta puoleltani anteeksi sitä, että syyllistin häntä, mutta ihmettelin sitä, että päähänkö olisi pitänyt taputtaa, ja sanoa että "Hyvä rakas. Kiitos siitä minkä minulle teit."? Mulla on aivan helvetillinen olo. Tunnen rakkautta. vihaa, luopumista, mustasukkaisuutta ja epätoivoa. Kaikkia näitä yhtäaikaa.
Tunnen rakkautta sitä ihmistä kohtaan, joka on ollut mun paras ystävä ja mun rinnalla 10 vuotta, sitä ihmistä kohtaan, jonka kanssa kasvettiin yhteen. Samalla tuska on suuri koska tiedän, että parempi olisi vaan luopua. Tunnen mustasukkaisuutta kun ajattelenkin jonkun toisen jakavan hänen kanssaan asioita, jotka on tähän asti kuulunut luottamukselliseti vain mulle. Tunnen epätoivoa tämän kaiken suhteen, koska sattuu niin helkkaristi ja tiedän, että meidän tarina alkaa olla lopuillaan. Tällä hetkellä silti eniten tunnen vihaa. Tunnen vihaa sitä ihmistä kohtaan josta kasvoin erilleen, joka valehteli mulle ja petti mua ties kuinka kauan ja tekee sitä edelleen,joka olisi kehdannut mun kanssa tehdä vielä toisen lapsen ja joka on vienyt mun uskon kaikkeen. Ihmisiin ja luottamukseen.
Meidän kehityskeskusteluissa on käynyt ilmi monia eroon liittyviä asioita ja minun kohdallani pinnalle on noussut läheisriippuvuus. Oman näkemykseni mukaan, mieheni on kaikki nämä vuodet kokenut minut taakkana ja huolena elämässään. Tottahan se on, että olen ollut henkisesti todella heikoilla ja se on vaikeuttanut työntekoani, mutta kun olen yrittänyt selventää miehelleni faktoja esim.masennuksesta tai paniikkikohtauksista on minulle tullut sellainen olo, että hän painaa ne villaisella. Työntää maton alle ja olen jäänyt ongelmieni kanssa yksin.
Kun menimme naimisiin, ensimmäinen puoli vuotta meni hyvin. Elimme kohtuu normaalia elämää. Hän töissä, minä koulussa tai kotona. Sitten hän lähti armeijaan ja jäin yksin. Totuin olemaan yksin, ja nautin siitä. Näimme harvoin mutta siihen tottui. Kun hän pääsi armeijasta ajattelin, että viimein päästään elämään taas normaalia perhe-elämää, mutta ei. Tuli muutto toiselle paikkakunnalle ja hänellä alkoi koulu. Hän pääsi maailmaan johon minulla ei ollut asiaa. Asiat kasaantuivat.Keiju syntyi. Toivoin vain, että viimein saisin mieheni takaisin. Mutta ei, sille tielle jäi.
Voi olla, että mieheni on sen verran vapaa sielu, että hän on ahdistunut parisuhteessa, mutta onko se läheisriippuvuutta jos haluaisi viettää paljon aikaa ihmisen kanssa, jota rakastaa maailmassa eniten? Onko se läheisriippuvuutta jos toivoo olevansa ykkössijalla hänen elämässään?Jos ei tahdo jäädä, koulun, työn, viinan ja kavereiden jalkoihin?
sunnuntai 8. huhtikuuta 2012
Helmikuun biisilista
Tammikuulle mulla oli biisilista ja helmikuulle keräsin omansa. Ajattelin, että nyt kun maaliskuulle on jo alkanut kertyä kuin itsestään kappaleita, on hyvä aika julkistaa helmikuun biisilista. En ole varma kiinnostaako se varsinaisesti ketään, mutta se jotenkin kuuluu tähän. En nyt spiikkaa näitä sen kummemmin. Laulut itsessään kertovat jo paljon helmikuun sekavista tuntemuksistani.
- Suvi Teräsniska - Jos menet pois
- Happoradio - Ikävä ihollesi
- Laura Närhi - Mä annan sut pois
- Pariisin kevät - Tämän kylän poikii
- Kaija Koo - Kaunis, rietas, onnellinen
- James Blunt - Goodbye my lover
- Olavi Uusivirta - On niin helppoo olla onnellinen
- Tehosekoitin - Maailma on sun
torstai 5. huhtikuuta 2012
Onko tämä nyt niin kummallista?
Sain pari päivää sitten kuulla odottamattomalta taholta, että eräs ns.kolmas osapuoli oli lukenut blogiani ja kysynyt mieheltäni, että onko hän tietoinen tästä. Seuraavaksi syntyikin keskustelu siitä, onko oman elämän puiminen netissä julkisesti järkevää vai ei. Sanoin hänelle, että jos hän lukisi kirjoituksiani, auttaisi se häntä paremmin näkemään tunteideni myllerrystä ja kokonaistilannetta. Sanoin myös, että jos tämä häiritsee niin olen valmis poistamaan blogini, mutta en ennen kun tiedän hänen itsensä lukeneen nämä tekstit.
En kirjoita tätä siksi, että saisin mustamaalata miestäni tai siksi, että kerjäisin sääliä. Kirjoitan näitä tekstejä siksi, että ne auttavat minua itseäni jäsentämään tunteitani ja julkisesti teen sen siksi, että tiedän niistä olevan apua monelle samassa tilanteessa olevalle. Ihmisillä on kuitenkin vapaus valita mitä blogeja lukevat.
Tiedän sohaisevani taas muurahaispesää kun menen näin henkilökohtaisiin asioihin, mutta kyllä saan itsestäni kertoa niin paljon kun olen valmis kertomaan. Varoitus, tämä tulee olemaan ehkä henkilökohtaisin tekstini jonka tänne olen kirjoittanut.
Olen miettinyt viime aikoina paljon asioita avioliittoni suhteen. Olen huomannut, että myös minä olen tehnyt paljon asioita väärin. Tiedän, että monet ystävämme ja yhteiset tuttumme toivoisivat suhteemme jatkuvan, mutta tosiasia on edelleen se, että me petimme toisiamme. Toinen henkisesti ja toinen fyysisesti. En lähde nyt erottelemaan tässä sitä, onko toisen teko pahempi kuin toisen, sillä ei ole tässä kohtaa merkitystä. Tuntuu vain siltä, että asian ydin on kokonaan unohdettu. Itsehän en vieläkään ole varma siitä, pystynkö ikinä enää luottamaan häneen tai kehenkään muuhunkaan. Lisäksi ne jotka meidät tuntee hyvin, ymmärtävät varmasti myös sen pointin, että ei meillä tällä hetkellä ole muuta yhteistä kun Keiju.
Ymmärrän myös oman ristiriitaisuuteni kun kerron etten pidä siitä kun muut yrittävät vaikuttaa mutta siitä huolimatta pidän blogia asiasta ja jaan omia tuntemuksiani täällä. Koittakaa silti kestää, tätä tämä on.Yhtä suurta ristiriitaa koko elämä.
En kirjoita tätä siksi, että saisin mustamaalata miestäni tai siksi, että kerjäisin sääliä. Kirjoitan näitä tekstejä siksi, että ne auttavat minua itseäni jäsentämään tunteitani ja julkisesti teen sen siksi, että tiedän niistä olevan apua monelle samassa tilanteessa olevalle. Ihmisillä on kuitenkin vapaus valita mitä blogeja lukevat.
Tiedän sohaisevani taas muurahaispesää kun menen näin henkilökohtaisiin asioihin, mutta kyllä saan itsestäni kertoa niin paljon kun olen valmis kertomaan. Varoitus, tämä tulee olemaan ehkä henkilökohtaisin tekstini jonka tänne olen kirjoittanut.
Olen miettinyt viime aikoina paljon asioita avioliittoni suhteen. Olen huomannut, että myös minä olen tehnyt paljon asioita väärin. Tiedän, että monet ystävämme ja yhteiset tuttumme toivoisivat suhteemme jatkuvan, mutta tosiasia on edelleen se, että me petimme toisiamme. Toinen henkisesti ja toinen fyysisesti. En lähde nyt erottelemaan tässä sitä, onko toisen teko pahempi kuin toisen, sillä ei ole tässä kohtaa merkitystä. Tuntuu vain siltä, että asian ydin on kokonaan unohdettu. Itsehän en vieläkään ole varma siitä, pystynkö ikinä enää luottamaan häneen tai kehenkään muuhunkaan. Lisäksi ne jotka meidät tuntee hyvin, ymmärtävät varmasti myös sen pointin, että ei meillä tällä hetkellä ole muuta yhteistä kun Keiju.
Ymmärrän myös oman ristiriitaisuuteni kun kerron etten pidä siitä kun muut yrittävät vaikuttaa mutta siitä huolimatta pidän blogia asiasta ja jaan omia tuntemuksiani täällä. Koittakaa silti kestää, tätä tämä on.Yhtä suurta ristiriitaa koko elämä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)