Kevättä rinnassa

Tuli semmonen olo että taas on kirjoitettava.Aurinko paistaa ulkona ja ensimmäinen kurssi koulua on takana, Kisu nappas kevään (ja elämänsä) ensimmäisen kärpäsen ikkunasta ja kaiken pitäisi päällisin puolin olla hyvin, mutta eilen aamupäivällä romahdin hetkellisesti. Seinät kaatui päälle ja henkeä ahdisti. Oloani ei yhtään helpottanut se, että Keiju oli onnistunut  nappaamaan pöydältä puolillaan olevan aamupuurolautasen. Yllätin neidin lattialta istumasta puurolautanen naamassaan. Puuroa oli päässä, korvissa, silmissä, varpaissa, seinässä, lampussa, lattialla ja sillä hetkellä näin itseni vajoamassa puuroiseen suohon. Laskin hitaasti sataan ja saatuani sotkut siivottua liuin selkä seinää vasten lattialle ja itkin.

Viimeinen kuukausi on ollut hyvin hektinen. Eilen sain tosi viime tipassa isoimman etätehtävän palautettua sekä ensimmäisen kurssinumeroni. Kun saavuin koulusta kotiin, olo oli huojentunut mutta siltikin tyhjä. Ryhdyin heti miettimään, millä stressaisin itseni seuraavaksi, etten kerkeisi miettimään eroon liittyviä ikäviä asioita. En keksinyt mitään.

Arjen pikkuhiljaa tasaantuessa, tilanteen konkreettisuus iskee lujaa päin näköä. On paljon käytännön asioita jotka täytyy hoitaa. Onneksi mieheni tarjosi apuaan ja lupasi hoitaa osan niistä. Itse en siihen kykene.  Tajusin, että eron suhteen henkinen jaksamiseni on täysin nollassa. En tiedä onko sitä koskaan oikeasti ollutkaan. Pahinta elämässäni tällä hetkellä on väsymyksen lisäksi tietämättömyys. En pysty suunnittelemaan elämääni viikkoa pidemmälle, sillä en tiedä mitä tuleva tuo ja se ahdistaa. Ahdistaa olla vaan ajan vietävänä ja odottaa. Ajattelinkin käydä hakemassa apua nyt jostain ammatti"auttajalta". Kyllä tässä kohtaa huomaa miten ihan perus elämänhallinta vähän ontuu. Nyt täytyy yrittää ottaa pienet unet kun Keijukin nukahti. Sain onneksi keittiön siivottua ja pyykit kuivumaan.

Lopuksi kappale joka jossain määrin kuvastaa tämän hetkisiä tuntojani. Suosittelen katsomaan myös videon.

Yksinhuoltajan arkea

Viime kirjoituksesta on jo jonkin aikaa. Kohta kaksi viikkoa olen asunut tässä asunnossa ja pikku hiljaa alkaa olla kotoisa olo. Vielä on muutama laatikko purkamatta, mutta en halua pitää niiden kanssa kiirettä. Päivät hujahtaa ohi todella nopeasti. Aamupäivät menee aika pitkälti Keijun kanssa ja iltapäivisin onkin koulua. Mies tulee aina silloin vahtimaan Keijua. Tuntuu, ettei mitään oikein kerkeä kunnolla tekemään. Keijunen vaan toheltaa ympäri asuntoa ja löytää tietenkin juuri ne kaapit joille ei saisi mennä. Se on varmaan kaikille "lapsellisille" todella tuttua. Yritä tässä nyt sitten laittaa tavaroita paikoilleen kun hetken päästä ne on taas löytänyt tiensä pienten somien kätösten kautta lattialle.

Mä viihdyn täällä todella hyvin. Alueena tämä ei ole maailman mukavin ja tällä paikalla on  todella huono maine, mutta kaikki tarvittava löytyy läheltä ja ihmiset on suurimmaksi osaksi lepposia. Ensimmäisen kahden päivän aikana olin tavannut molemmat seinänaapurini, alakerrassa asuvan naisen (jolla myös kuulemma on lapsi), ja erään nuoren miehen yläkerrasta, joka tarjoutui avuliaasti auttamaan kauppakassien kanssa. Kovasti odotan nyt kesää, että pääsee Keijun kanssa enemmän ulos. Nyt ollaan lähinnä tehty kauppareissuja kävellen.

Vaikka olenkin kokenut oloni yksinhuoltajaksi lähes koko Keijun olemassaoloajan, niin kyllä tämä oikea ns.yksinhuoltaja-arki yllätti rankkuudessaan. Yhteishuoltajuudesta me ollaan sovittu, mutta käytännön arjen kuitenkin suurimmaksi osaksi lapsen kanssa pyöritän minä. Aika menee Keijun kanssa vilahtaen ohi. Väsymys on ollut niin kova, että kun saan Keijun päiväunille on pakko nukkua itsekin. Sitten illalla onkin enemmän aikaa, mutta se kuluukin sitten siivotessa. Eiköhän tähän kodin ylläpitoonkin vielä joku hyvä rutiini löydy. Olen kuitenkin nyt ottanut Keijun hyvinvoinnin ja oman jaksamisen etusijalle. Keiju on ollut vähän levottomampi ja viihtynyt enemmän sylissä. Saattaa kesken leikkien tulla yhtäkkiä vaan syliin ja halaamaan. Kyllä se äidin mieltä lämmittää, kun huomaa sen toisen pyytteettömän rakkauden ja kiintymyksen. Tulee tärkeä olo ja sillä ammentaa hyvin pitkälle.

Huomenna on perheneuvola. Uskon, että se jää viimeiseksi. Ollaan keskusteltu asioista jonkin verran ja ollaan tehty todella kipeitä päätöksiä.Omat tuntemukseni eron suhteen heittelevät. Tiedän, että se on nyt ehkä paras vaihtoehto, mutta jossain sisimmässäni toivoisin, että asiat voisivat vielä korjaantua. Vaikea vaan on suhdetta lähteä korjaamaan jos toinen ei ole 100% varma siitä haluaako olla mun kanssa naimisissa. Arvostan tässä kohtaa sitä, että sain sen kuulla hyvin suoraan, vaikka se satuttikin syvästi. Nyt tiedän ainakin, että täytyy suunnata katse kohti tulevaa, eikä haikailla turhia. Aika näyttää.

Uusi alku

Istun nyt kirjastossa kirjoittamassa, sillä oma nettini ei vielä jostain syystä toimi. Olen nyt kaksi päivää ollut ilman nettiä ja se on ollut hyvin vapauttavaa. Nyt on muutto suoritettu, viimeiset tavarat sain kotiini eilen, ja sain pahvilaatikkoja pinoon, joten nyt on vähän kodikkaampaa. En juurikaan ole saanut laatikkoja purettua, kun lapsen kanssa on vähän hankala tehdä asioita, mutta kyllä se tästä. Tämä viikonloppu on ensimmäinen "vapaa" viikonloppu. Saa nähdä miten "Keiju" pärjää isänsä luona. Se on ollut ihan innoissaan uudesta huoneestaan ja siitä, että siellä on niin paljon tilaa mellestää.Laitan kuvia "Keijun" valtakunnasta, heti kun saan oman nettini toimimaan.

Omassa kodissa on ollut yllättävän hyvä olla. Kyllä mua vähän jännittää, että koska se romahdus sitten tulee, mutta voihan se olla, että se jättää kokonaan tulematta.

Kirjaston aikuispuolen koneet oli kaikki varattu, joten tulin tähän nuorten puolelle, jonka koneet on tarkoittettu alle 20-vuotiaille.. Ystävällinen nuori mieshenkilö, joka on töissä tässä nuortenosastolla tuli avaamaan minulle koneen. Sanoin hänelle, että en kyllä ole alle 20-vuotias, johon hän vastasi iloisesti, että kyllä mä menen alle 20-vuotiaasta ja iski silmää. Naureskelin itsekseni. Kyllä se piristi päivän kun lähdin liikenteeseen ilman meikkiä, naama stressinäpyillä ja hiukset takussa. Nyt on pakko lähteä jatkamaan matkaa, täytyy asentaa pesukone ja siihen pitää ostaa yksi osa. On se ihana huomata miten sitä pärjää ihan itsekseenkin. Itse reippaana tyttönä kasasin pöydät ja laitoin kattolamput paikoilleen.

Mihin niitä miehiä oikein tarvii? Vitsi,vitsi. Kyllä mä ikävöin. Pakko sitä vaan on tähän tottua.