Ihan tavallisia asioita

Luovuuden tuskissani valitin Ystävälleni sitä, että en oikein tiedä mistä kirjottaisin. Laihdutus/dieettaus ei ole minun  sydäntäni kovin lähellä, sillä haluaisin kuitenkin kirjoittaa asioista, joilla oikeasti on jotain merkitystä. Ystävä ehdottikin minulle sitten, että mitä jos kirjottaisin syrjäytymisestä. Aihe on ollut pitkään pinnalla ja keskustelu on koskettanut enimmäkseen nuorten syrjäytymistä. Wikipedia sanoo syrjäytymisestä näin:

"Syrjäytymiselle ei ole vakiintunutta määritelmää suomenkielisessä sosiaalitutkimuksessa, mutta sitä käytetään usein kuvaamaan yksilön, kotitalouden tai jonkin ihmisryhmän joutumista taloudellisesti ja sosiaalisesti ongelmallisiin olosuhteisiin, joista on huonot mahdollisuudet vapautua. Sosiaalisesti ongelmallisilla olosuhteilla voidaan viitata esimerkiksi yhteiskunnan tai sen yksittäisten jäsenten taholta tulevan arvostuksen puutteeseen tai jopa halveksuntaan eli niin sanottuun sosiaaliseen leimautumiseen.

Sosiaalisella syrjäyttämisellä tarkoitetaan yksilöiden ja ihmisryhmien sosiaalis-taloudellista ulossulkemista siten, että he eivät kykene osallistumaan täysipainoisesti yhteiskunnan kulloinkin tavanomaisina pidettyihin toimintoihin."

Itselläni on rankka koulukiusaus tausta. Ensimmäisestä luokasta jopa ensimmäiseen ammattikouluuni asti olen kärsinyt koko ajan jonkin asteisesta kiusaamisesta. Nämä asiat olen jo käsitellyt, enkä todellakaan kanna minkäänlaista kaunaa tai vihaa kiusaajiani kohtaan. Voin sydämestäni kiittää heitä siitä, että he eivät onnistuneet tuhoamaan minua kun vain hetkellisesti vaan tekivät minusta sen Vahvemman naisen joka nyt olen.  Toki se on arpensa jättänyt, mutta omaan syrjäytymiseeni en usko sillä olevan minkäänlaista vaikutusta. Tiedän olevani varuillani uusien ihmisten seurassa, ja mielelläni jättäydyn taka-alalle jos paikalla on minua äänekkäämpiä ihmisiä. 

Olin juuri päässyt peruskoulusta kun lähdin opiskelemaan toiselle paikkakunnalle. Vanhempani laskivat minut menemään sillä ehdolla, että asuisin ensimmäisen vuoden kouluni asuntolassa. Pääsin koulun sisään ja olin kolmen parhaan hakijan joukossa. Nautin opiskelustani hyvin paljon ja pärjäsin hyvin. Minulla oli ystäviä luokallani, mutta eräs koulun opettaja ei pitänyt minusta. Toisen opiskeluvuoteni lopussa vuokrasimme ystäväni kanssa asunnon ja muutin sinne. Alkuun kaikki sujui hyvin, kunnes erilaiset elämäntyylimme alkoivat ottaa yhteen. Lisäksi tämän ikävän opettajan harteilleni jatkuvasti asettama taakka alkoi käydä liian suureksi. En kelvannut semmoisena kuin olin ja minua koskivat eri säännöt kuin muita. Syksyni huipentui siihen, että rakas ystäväni menehtyi äkillisesti. Tehtävät kasaantuivat ja taakka kävi liian suureksi. Lopetin koulun ja muutin takasin vanhempieni luo. 

Siitä minun syrjäytymiseni kierre alkoi. 

Voisin kirjoittaa koko tarinan nyt samantien, mutta ajattelin käsitellä asian useammassa osassa, että riittää kirjoitettavaa. 

Kun kuulin, että presidenttimme on ottanut nuorten syrjäytymisen ns.käsittelyyn ilahduin kovasti. Kuitenkin monen muun kansalaisen lailla jouduin syvästi pettymään "Ihan tavallisia asioita"-kampanjaan. Täytyy nyt tunnustaa, etten tiedä onko asian eteen nyt konkreettisesti tehty muuta kun laadittu tämä "opas", joka mielestäni siirtää tämän "hyvinvointi- yhteiskunnan" vastuun lapsistaan ja nuoristaan,tulevaisuudestaan, suoraan vanhemmille. On toki totta, että tämä pullamössö-sukupolvi on suurimmaksi osaksi kasvatettu vinoon. Ainakin minun mielestäni. Valtaosa tämän hetken kouluikäisistä on jollain tapaa röyhkeitä, itsekkäitä ja suvaitsemattomia. Ehkä jopa laiskoja, mutta entä me 22-30- vuotiaat syrjäytyneet, jotka olemme saaneet hyvän kotikasvatuksen ja joiden vanhemmat ovat noudattaneet juuri tuon oppaan neuvoja kasvatuksessamme. Miksi me olemme syrjäytyneet? Onko kyse oikeasti siitä, että jossain kohtaa vanhempamme ovat tehneet virheen ja olisimme asennevammaisia? Vai emmekö vain suostu tekemään sitä ns.paskaduunia? 

Entäpä jos me emme ole saaneet valita osaamme? Olemmeko syrjäytyneitä vai syrjäytettyjä?