Ei mulla muuta ;)

http://suojelen.blogspot.fi/2013/12/supernanny-ja-muuta-mukavaa.html

Jatkoa tarinaan Syrjäytyminen

Oon ollut pitkään kirjoittamatta mitään järkevää, sillä on ollut todella kiireistä ja blogia olen päivittänyt lähinnä vain pääni sisällä.

Nyt kuitenkin tuli semmonen olo, että olisi hyvä hetki hieman jatkaa tarinaani, jonka jo aloitin.


Elämäntilanteeni ylivoimaisuuden vuoksi lopetin siis kouluni kesken vuonna 2005 joulukuussa. Oma ryhmävastaavani harmitteli sitä kovasti, sillä olin kuulemma ollut parhaiden hakijoiden joukossa. En kuitenkaan siinä tilanteessa nähnyt muuta vaihtoehtoa kun lopettamisen, sillä en vain pärjännyt vielä itsekseni.

Kotiin palattuani jouduinkin sitten aikamoisiin rattaisiin, vaikka tosiasiassa roikuin yhdellä kädellä jossain niiden rattaiden välissä odottaen vaan lopullista murskautumista. Eteeni ilmaantui yhtäkkiä ns. aikuisten maailma ja työnhaku. Sen aloitinkin muistaakseni lähes samantien mutta se ei tuottanut hetkeen tulosta. Seuraavaksi vuorossa olikin kevään yhteishaut ja uuden opiskelupaikan valinta. Muistan miettineeni kovasti mikä haluaisin olla isona ja hainkin muutamaan kouluun jotka minua kiinnostivat. Sain kutsun ykköshakukohteeni pääsykokeisiin, mutta harmikseni huomasin sen olevan niin kaukana, ettei minulla olisi ollut mahdollisuutta edes päästä paikan päälle. Niinpä epäkypsästi vaan jätin menemättä tietämättä seurauksia.

Kului jonkin aikaa kun sain postia työvoimatoimistosta. Minut oli pistetty karenssiin niin pitkäksi aikaa kunnes täytän 25-vuotta, valmistun ammattiin tai olen 6kk töissä. Sitä ennen en olisi oikeutettu tiettyihin työttömyysetuuksiin.

Onnekseni sainkin sitten osa-aikaista kesätyötä paikallisesta marketista. Työsuhteeni kesti 4kk kun irtisanoin itseni, sillä olin saanut Turusta töitä. Pieni palkkaista tosin, mutta mielekästä hommaa lapsenvahtina erään tuttuni luona. Etsinkin Turusta itselleni pienen yksiön johon muutin ja yritin viimein selvitä omillani.  Pienestä palkasta johtuen, elämäni oli hyvin tiukkaa mutta tulin juuri ja juuri toimeen. Yritin hakea jotain muuta osa-aikaista työtä siihen rinnalle, mutta kukapa minut olisi palkannut. Lastenhoitajana olin heinäkuusta-joulukuuhun.

Pääsin tammikuussa 2007 alkavaan aikuiskoulutukseen. Kuitenkin terveyteni alkoi hajoilla ja ennen pitkää jouduin lopettamaan koulun terveydentilani vuoksi. En ollutkaan soveltuva alalle. Iskiaskivuista kärsiessäni olin taas toimeton, vailla töitä ja vailla koulua. Ainoa vaihtoehtoni oli hakea sossusta toimeentuloa, ja se onkin ainut kerta kun minulle sitä on myönnetty. Niin pääsin kesän yli. Heinäkuussa menin naimisiin ja koska terveydentilani ei ollut edellenkään kohentunut, enkä ollut saanut mistään töitä ahkerasta hakemisesta huolimatta jäin ns. kotirouvaksi. Alkuun olin todella tyytyväinen tilanteeseeni ja nautin kotona olemisesta, mutta ennen pitkää jatkuva toimettomuus alkoi käydä mielen päälle. Pääsin Staff Pointille tekemään keikkahommaa kaupan kassalla, mutta sitäkään työtä ei paljon ollut tarjolla. Taloutemme silloin jäi kokonaan Exän hartioille, joka onneksemme sai hyvän ja kokopäiväisen työpaikan. Koin suurta syyllisyyttä ja turhautumista tilanteesta, sillä tein parhaani mutta se ei riittänyt työllistymiseen asti.

Kai se työllistyminen on miehille helpompaa kun voi tehdä esim. raskaita varasto-tai muuttohommia. Itse en olisi voinut kuvitellakaan tekeväni vastaavanlaisia hommia selkäongelmieni takia.

Lainaan taas ystäväämme wikipediaa:

"Syrjäytymistä voivat aiheuttaa esimerkiksi opiskelumahdollisuuksien puute, pitkäaikaistyöttömyys, pätkätöiden välillä toistuvat työttömyysjaksot, palkkakuopat, perusturvan liian pieni taso, yhteiskunnan tukiverkon reikäisyys, vammaisuus, terveysongelmat, päihteiden käyttö ja asunnottomuus. Ikääntyvien, ulkomaalaistaustaisten, työttömien työnhakijoiden ja vammaisten syrjintä työhönottotilanteessa aiheuttaa sen, että näiden väestöryhmien joukossa esiintyy tavallista enemmän syrjäytymistä. Erityisen herkkiä syrjäytymiselle ihmiset ovat elämän muutosvaiheissa, esimerkiksi koulun, työsuhteen tai parisuhteen päättyessä. Suomessa on keskimäärin syrjäytynyt enemmän miehiä kuin naisia."

 Mielestäni yhteiskunta menee vikaan siinä, että nuoria ei opeteta ja varoiteta tarpeeksi yhteiskunnan kiemuroista ja siitä, että tietyillä valinnoilla on aina seurauksensa ja joskus on pakko valita kahdesta huonosta vaihtoehdosta. Mielestäni olisi todella tarpeellista nykypäivänä jo pienestä pitäen kasvattaa lapset selviytymään pyrokratian tuomista haasteista elämässä. Suomi tiettyyn pisteeseen asti ainakin luulee olevansa hyvinvointivaltio, mutta kyllä jotkut elämän perusasiat on tehty todella vaikeiksi varsinkin heikompiosaisille suomalaisille.

Sosiaaliturvamme on täällä toki ensiluokkainen ja tukijärjestelmämme ihailtava, mutta siinä on paljon aukkoja, jotka eivät oikeasti aja tukea tarvitsevan kansalaisen etua.

Esim. toimeentulotukea hakiessa tarkastetaan _kolmen_  edeltävän kuukauden tulot. Jos olet ollut töissä kaksi kuukautta sitten ja jäänyt juuri työttömäksi, hakiessasi toimeentulotukea palkkasi lasketaan vielä tuloiksi, joita ei käytännössä enää ole eikä tule. Joku voisi tähän sanoa, että sitä varten on työttömyyspäivärahat ja työmarkkinatuet, mutta entäs jos kyseinen henkilö on esimerkiksi minun laillani karenssissa, eikä voi kyseisiä etuuksia saada? Sitten jäljelle jää ruokajonot ja pikavipit. Ruokajonot itsessään ei varmasti ketään syrjäytä, mutta jos epätoivoisena ja vaihtoehdotta sortuu vippeihin on velkaantuminen ja sitä kautta syrjäytyminen lähes aina taattu.

Mielestäni pitäisi keventää vähän niitä pyrokratian rattaita ja alkaa katsomaan enemmän siihen nykyhetkeen ja tilanteeseen sen sijaan, että tuijotettaisiin vaan säädöksiä ja omaa napaa.

Jatkuu ensi numerossa ;)

It´s my life

Oli nyt pakko tässä juhannuspakkaamisten lomassa tulla vuodattamaan.

Mun hermoon on alkanut tosi pahasti ottamaan ns.kristityt ystäväni, joiden lähes tärkein elämäntehtävä tuntuu olevan minä ja minun elämäni vahtaaminen ja arvioiminen. En nyt lähde tässä erittelemään mistä kaikista valinnoistani ja päätöksistäni kyseinen toiminta johtuu mutta sen voin sanoa, että omien elämänkokemusteni ja koettelemusteni kautta en ajattele asioista enää niin naiivisti tai musta-valkoisesti.

Tästä pääsemmekin siihen, että se ei tee minusta yhtään sen huonompaa uskovaa tai kristittyä, jos en ajattele samalla tavalla kuin sinä tai joku muu. Kuitenkin loppupeleissä me olemme vastuussa vain omista teoistamme(kristittynä toki ajattelen että Jumalalle). Jos olet huolissani minun henkisestä tai hengellisestä tilasta, olet sitä turhaan. Tällä hetkellä elämässäni olen onnellisempi kuin pitkään aikaan juuri näin kuin olen.
Lisäksi hoidan kiitos vain yhteyteni Ylös aivan itse, ja mieluusti ilman välikäsiä.

Nyt joku voisi sanoa että "se koira älähtää". No itse olen sinut ratkaisujeni ja päätösteni kanssa, joten toivon että muutkin voisivat olla.

Onneksi on myös niitä, jotka tuomitsemisen ja arvostelemisen sijaan osaavat iloita onnestani. Kiitos heistä.

Pieni purkautuminen tähän juhannuksen nurkille, koska asia sai taas kerran verenpaineeni kohoomaan.

Jos jokainen eletään vaan oma elämämme ja jos semmoista ei ole, suosittelen lämpimästi hankkimaan.

*UGH*

Hyvää jussia kaikille! ;)

Ihan tavallisia asioita

Luovuuden tuskissani valitin Ystävälleni sitä, että en oikein tiedä mistä kirjottaisin. Laihdutus/dieettaus ei ole minun  sydäntäni kovin lähellä, sillä haluaisin kuitenkin kirjoittaa asioista, joilla oikeasti on jotain merkitystä. Ystävä ehdottikin minulle sitten, että mitä jos kirjottaisin syrjäytymisestä. Aihe on ollut pitkään pinnalla ja keskustelu on koskettanut enimmäkseen nuorten syrjäytymistä. Wikipedia sanoo syrjäytymisestä näin:

"Syrjäytymiselle ei ole vakiintunutta määritelmää suomenkielisessä sosiaalitutkimuksessa, mutta sitä käytetään usein kuvaamaan yksilön, kotitalouden tai jonkin ihmisryhmän joutumista taloudellisesti ja sosiaalisesti ongelmallisiin olosuhteisiin, joista on huonot mahdollisuudet vapautua. Sosiaalisesti ongelmallisilla olosuhteilla voidaan viitata esimerkiksi yhteiskunnan tai sen yksittäisten jäsenten taholta tulevan arvostuksen puutteeseen tai jopa halveksuntaan eli niin sanottuun sosiaaliseen leimautumiseen.

Sosiaalisella syrjäyttämisellä tarkoitetaan yksilöiden ja ihmisryhmien sosiaalis-taloudellista ulossulkemista siten, että he eivät kykene osallistumaan täysipainoisesti yhteiskunnan kulloinkin tavanomaisina pidettyihin toimintoihin."

Itselläni on rankka koulukiusaus tausta. Ensimmäisestä luokasta jopa ensimmäiseen ammattikouluuni asti olen kärsinyt koko ajan jonkin asteisesta kiusaamisesta. Nämä asiat olen jo käsitellyt, enkä todellakaan kanna minkäänlaista kaunaa tai vihaa kiusaajiani kohtaan. Voin sydämestäni kiittää heitä siitä, että he eivät onnistuneet tuhoamaan minua kun vain hetkellisesti vaan tekivät minusta sen Vahvemman naisen joka nyt olen.  Toki se on arpensa jättänyt, mutta omaan syrjäytymiseeni en usko sillä olevan minkäänlaista vaikutusta. Tiedän olevani varuillani uusien ihmisten seurassa, ja mielelläni jättäydyn taka-alalle jos paikalla on minua äänekkäämpiä ihmisiä. 

Olin juuri päässyt peruskoulusta kun lähdin opiskelemaan toiselle paikkakunnalle. Vanhempani laskivat minut menemään sillä ehdolla, että asuisin ensimmäisen vuoden kouluni asuntolassa. Pääsin koulun sisään ja olin kolmen parhaan hakijan joukossa. Nautin opiskelustani hyvin paljon ja pärjäsin hyvin. Minulla oli ystäviä luokallani, mutta eräs koulun opettaja ei pitänyt minusta. Toisen opiskeluvuoteni lopussa vuokrasimme ystäväni kanssa asunnon ja muutin sinne. Alkuun kaikki sujui hyvin, kunnes erilaiset elämäntyylimme alkoivat ottaa yhteen. Lisäksi tämän ikävän opettajan harteilleni jatkuvasti asettama taakka alkoi käydä liian suureksi. En kelvannut semmoisena kuin olin ja minua koskivat eri säännöt kuin muita. Syksyni huipentui siihen, että rakas ystäväni menehtyi äkillisesti. Tehtävät kasaantuivat ja taakka kävi liian suureksi. Lopetin koulun ja muutin takasin vanhempieni luo. 

Siitä minun syrjäytymiseni kierre alkoi. 

Voisin kirjoittaa koko tarinan nyt samantien, mutta ajattelin käsitellä asian useammassa osassa, että riittää kirjoitettavaa. 

Kun kuulin, että presidenttimme on ottanut nuorten syrjäytymisen ns.käsittelyyn ilahduin kovasti. Kuitenkin monen muun kansalaisen lailla jouduin syvästi pettymään "Ihan tavallisia asioita"-kampanjaan. Täytyy nyt tunnustaa, etten tiedä onko asian eteen nyt konkreettisesti tehty muuta kun laadittu tämä "opas", joka mielestäni siirtää tämän "hyvinvointi- yhteiskunnan" vastuun lapsistaan ja nuoristaan,tulevaisuudestaan, suoraan vanhemmille. On toki totta, että tämä pullamössö-sukupolvi on suurimmaksi osaksi kasvatettu vinoon. Ainakin minun mielestäni. Valtaosa tämän hetken kouluikäisistä on jollain tapaa röyhkeitä, itsekkäitä ja suvaitsemattomia. Ehkä jopa laiskoja, mutta entä me 22-30- vuotiaat syrjäytyneet, jotka olemme saaneet hyvän kotikasvatuksen ja joiden vanhemmat ovat noudattaneet juuri tuon oppaan neuvoja kasvatuksessamme. Miksi me olemme syrjäytyneet? Onko kyse oikeasti siitä, että jossain kohtaa vanhempamme ovat tehneet virheen ja olisimme asennevammaisia? Vai emmekö vain suostu tekemään sitä ns.paskaduunia? 

Entäpä jos me emme ole saaneet valita osaamme? Olemmeko syrjäytyneitä vai syrjäytettyjä?

Takasin ruotuun...

Sairastaminen teki just sen mitä epäilinkin, eli kaloreiden laskeminen jäi vähän vähemmälle.Niinku liikkuminenkin.Olo on kuitenkin ollut ihan hyvä ja paino on jatkanu hissukseen tippumisesta. Tänään just mietin että ompas tylsä aihe.Painonpudotus.Kaikki kirjottaa siitä. Tosin en ajatellu pelkästään siitä kirjottaa, koska mun elämällä toistaseks on vielä paljon muutakin sisältöä.

Hmm...En mä nyt oikein tiedä. Onks tässä oikeesti mitään järkeä koko kirjottamisessa?

Jatkuu...

Olin jo päättänyt heittää hyvästit tälle blogille kokonaan, mutta viime keväänä ystäväni minulle linkittämä kappale ja sen kuuntelu sai ajatukseni taas ihan uuteen lentoon. 

Mulla tosiaan oli ja on edelleen hyvä blogiajatus, jonka vielä toteutan, mutta miksen voisi jatkaa tätä vanhaa ihan uusin tuulin ja kujein? Luin kaikki aikasemmat kirjoitukseni ajatuksella läpi, ja tunnistan niistä kyllä itseni ja tunnustan kaiken olleen täyttä totta ja tapahtunutta viime vuotisessa elämässäni ja tunteissani. Näistä teksteistä on tullut mulle todella rakkaita ja voimauttavia, joten olisi sääli unohtaa ne kokonaan. Mä olen avannut elämäni ja sydämeni kaikista arimmat asiat kaikkien tietoisuuteen  täysin tiedostaen, sen mukanaan tuomat riskit ja ehkä jopa  myös tuomiot ja häpeät. Monien iloksi aion jatkaa vielä. Tosin siirryn ihan muihin aiheisiin, mutta edelleen aion raottaa omaa elämääni koska mikäs sen hauskempaa. 

Mulla menee ihan loistavasti tämän hetkisessä elämässäni, palaset on pikkuhiljaa loksahdelleet paikoilleen. Sain jopa erittäin mieluisan työpaikan ja sen mukana liudan aivan mahtavia kavereita ja ystäviä! Keiju kasvaa ja on mukava huomata, että hän on kaikesta tästä myllytyksestä huolimatta ihan tasapainoinen ja onnellinen lapsi. 

Aion kirjoittaa elämässäni ajankohtaisista asioista ja tällä hetkellä yksi niistä on laihduttaminen. Tiedän, että kaikkia ei todellakaan kiinnosta, mutta ei ole mikään pakko lukea.

 

Avioliiton aikana mulle pääsi kertymään n.20 ylimääräistä kiloa. Ensin selkäleikkauksesta toipuessa, ja sitten raskauskilot eivät lähtenetkään pois niinkuin olin ajatellut. No viime keväänä aloitin projektin, en muistaakseni tietoisesti päättänyt missään vaiheessa, että nyt ne kilot lähtee vaan muutin radikaalisti ruokailutottumuksiani ja aloin laskemaan kaloreita. Viime kesän aikana pudotinkin kymmenen kiloa pelkästään ruokavalion avulla. Jouluksi mulla oli oma tavoite, mutta en siihen päässyt kun en jaksanut tarpeeksi ahkerasti siihen keskittyä. 

Vuoden alussa otin tavoitteekseni, että pudotan viisi kiloa toukokuun loppuun mennessä. Sitten tuli mutkia matkaan, sairastumisia yms. niin ei päässyt liikkumaan, joten siitä tavoitteesta olen todella pahasti jäljessä, mutta tiedän pääseväni siihen kun annan itselleni kuukauden lisäaikaa. Olen jo hyvässä vauhdissa, mutta koska liian nopea painonpudotus ei ole hyväksi en aio hoppuilla. Kuitenkin ilokseni voin kertoa että helmikuun 2013 alusta tähän päivään mennessä, olen tiputtanut 4,1 kiloa. Paino on vähän heitellyt, joten tavoitepainooni on silti edelleen kolme todella tiukkaa kiloa. 

Mä en ole mikään personaltrainer tai ravitsemusterapeutti vaan kerron nyt vaan näitä omia hyväksihavaittuja keinoja. Tän painon putoamisen olen saavuttanut oikeastaan muutamalla kikalla. 

1. Syö vähemmän mitä kulutat.

Avukseni syömisten tarkkailuun olen ottanu kalorilaskurin. Sivusto on maksullinen mutta sen arvoinen. Sinne syötetään tavoite, noudatettava ruokavalio, kulutetut kalorit yms..ja sivusto automaattisesti laskee turvallisen kalorivajeen tavoitteen saavuttamiseen. Näppärää jos jaksaa merkata mitä syö.

2. Syö terveellisesti ja aitoa tunnistettavaa ruokaa

Paljon kasviksia ja marjoja, ei niin paljon juureksia ja hedelmiä, lihaa, kanaa, kalaa ja täysjyvätuotteita. Vaalean leivän vaihtaminen TÄYSruisleipään. Syö aitoa ja vältä lisäaineita sekä makeutusaineita. Myös ylimääräisen sokerin olen jättänyt pois. Sen lisäksi, olen myös vaihtanut synteettisesti valmistetut lisäravinteet - ja vitamiinit luonnontuotteisiin.

3. Liiku

Itse käyn salilla enkä tee pelkkää aerobista vaan pistän lihakset töihin pitkillä sarjoilla. Intervalliharjoitusta teen myös paljon. Lisäksi tietysti pyöräily,kävely ja rullaluistelu. 

4.Juo paljon vettä

Itse pyrin juomaan ainakin 1,5 litraa vettä päivässä. Salipäivinä enemmän. 

5.Nuku hyvin

Kun nukkuu niin jaksaa, itse en tosin ole Keijun vuoksi pitkään aikaan nukkunut kunnolla, mutta kyllä sitä kerkeää.

5.Nauti elämästä

Mitäpä tuohon lisäämään, älä oo liian tiukka itsellesi. Jos lipsahdat se ei ole maailman loppu, mutta pyri kuitenkin parhaasi mukaan tavoitteeseen. Sitten ei ainakaan harmita niin paljon.

Pari päivää sitten tuli kunnon stoppi taas tähän projektiin kun sairastuin nielutulehdukseen. Edelleen olen kipeänä ja kyllä, nyt aion mennä sängyn pohjalle nukkumaan tautia pois. Sain kyllä nielua puuduttavat lääkkeet, että pystyisin paremmin syömään, mutta voin suositella myös valkosipulia ja hunajaa! 

Farewell

On ollu taas liian pitkä aika siitä kun viimeks kirjoitin tänne. Mulla oli luonnosteksti joka käsitteli huoltajuutta ja lapsen oikeuksia ylipäätään, kenen tehtävä niitä on valvoa ja millä perusteella. Teksti kuitenkin meni taas niin pitkälti vaan Exän piikittelyksi, etten nähnyt sitä julkaisun arvoiseksi. Kun olen aloittanut kirjoittamaan henkilökohtaisista asioista on vaikea katsoa asioita sen jälkeen objektiivisesti saati kirjoittaa niistä järkevästi. Olen monta kertaa miettinyt mistä voisin tänne kirjoittaa jatkaakseni aikaisempaa linjaani ja tänään viimein totesin, että aiheeni tämän blogin tiimoilta alkaa olla lopussa. Pettäminen oli ja meni, ero oli ja meni joten se siitä, ja tästä.

Mun takki on todella tyhjä sillä vaikka voisin tänne kirjoittaa turhautumisestani Exää ja hänen vanhemmuus"metodejaan" kohtaan en vaan jaksa vaivautua. Se ei hyödytä ketään. Sen verran kuitenkin valotan, että kävimme lastenvalvojan luona keskustelemassa uudesta tapaamissopimuksesta ja minä tunnuin olevan ainoa, joka oikeasti yritti ajaa Keijun etua ja oikeutta tavata isäänsä hieman enemmän kuin nyt. Säälittävää. Näillä siis mennään.

Vaikka nyt lopetankin tämän blogin tähän nyt virallisesti, aion aloittaa uuden, joka käsittelee ihan eri aihetta. Kun saan sen alulle, ajattelin sen tänne vielä linkittää.

Blogiani on luettu 10450 kertaa mikä ylitti odotukseni hurjasti.

Kiittäen,
Vahvempi nainen

Mirror mirror on the wall...

Katsoessani peiliin vähän yli vuosi sitten, näin edessäni hieman keskenkasvuisen, onnettoman ja hieman läheisriippuvaisenkin naisenalun joka oli ihan hukassa ajoittain onnettoman avioliittonsa kanssa.  Olin aika kykenemätön tekemään omia valintojani täysillä vaan menin aika pitkälti sen mukaan, mitä muut ihmiset multa odottivat.  Koin olevani hyväksytty tiettyjen ihmisten silmissä vain sitä kautta, että toimin mukautuen ja muokkautuen heidän toiveisiinsa ja mielipiteisiinsä.

11.pvä tuli tasan vuosi siitä, kun luin Exän kirjeen ja tää koko kamala prosessi alkoi. En näe tarpeelliseksi kuitenkaan palata sen illan tunnelmiin. Tämä perjantai kuitenkin oli hämmentävä sillä melkein puskista ja tietämättäni kriiseilin yhden päivän aikana oikeastaan koko viime vuoden  prosessin läpi ja siitä joutui myös ihan viattomat kärsimään.Siitä voin vaan pyytää asianomaisilta anteeksi. Viime vuosi oli mun elämäni tähän astisista rankin ja sellaiseksi se saa jäädä. Kuitenkin vuoden lähentyessä loppuaan, löysin elämäni jotain sellaista johon nyt haluan keskittyä ihan täysillä ja eiköhän ajan kanssa jää pois ne hetkittäiset katkeruudenpuuskat joista Exä joutuu edelleen silloin tällöin kärsimään. Mä haluan keskittyä täysillä tulevaan ja kaikkeen siihen hyvään joka on mun elämääni varten varattu.

Mitä näen peilissä nyt kun vuosi on kulunut ja moni vaihe elämässäni on sulkeutunut? Näen itsenäisen, omilla jaloillaan seisovan naisen joka on jo kypsä tekemään itse omat päätöksensä. Tiedän, että olen jo tehnyt ja varmasti vielä tulen elämässäni tekemään ratkaisuja joita kaikki ystäväni eivät hyväksy tai allekirjoita, mutta eikö ole pääasia että olen onnellinen ja menen eteenpäin itselleni parhaaksi kokemallani tavalla? Pitkästä aikaa elämässäni olen taas kokonaisvaltaisesti onnellinen ja siinä onnessa aion pysyä.