Ikuinen ongelma?

Olisi kauheasti aiheita, joista olisi kiva kirjoittaa liittyen ihmissuhteisiin, vanhemmuuteen ja avioeroihin, mutta tämä postaus tulee olemaan aika henkilökohtainen. Tossa n.1,5 viikkoa sitten tuli kuukausi täyteen uutta "virallista" parisuhdetta. En mä olisi uskonut, että näin pian olisin uudessa suhteessa mutta kun hyvän löytää, niin siitä täytyy pitää kiinni. Täytyy myöntää, että ei tässä mun kohdalla ollut alkuun kyse mistään "rakkaudesta ensisilmäyksellä". Mä vaan huomasin, että tässä ihmisessä on potentiaalia ja viihdyn hänen seurassaan.

Ei tämä yhdessä olo ihan vaivatonta ole ollut. Huomaan jatkuvasti ajattelevani asioita, joita pelkäsin ja murehdin ollessani Exän kanssa. Välillä huomana miettiväni, että tykkääköhän Eräs musta oikeesti vai pelleileekö se vaan mun kanssa. Sitten mietin, että onkohan sillä muita naisia ja on hyvin vaikea asennoitua siihen, että mä olen hänelle se maailman paras ja jos hän ei sitä tajua ja mokaa tän homman, mä löydän vieläkin paremman.(Epäilen tosin että olisi mahdollista.)

Tiedän nyt, että monelle lukijalle herää tämän jälkeen kysymys, mahdatkohan nainen olla vielä valmis uuteen suhteeseen? Joku voi olla huolissaan siitä, että vienkö nyt sitten vanhan suhteen ongelmat uuteen suhteeseen. Kyllä mä itsekin olen sitä paljon miettinyt.

Exän ja minun välille kasaantuneita ongelmia on niin paljon, että  on hyvin vaikea erotella sitä mikä vaikuttaa mihinkin asiaan ja millä tavoin. Mielestäni on jopa typerää verrata Exän ja mun suhdetta Erään kanssa.  Tässä vähän perusteluita:

1. Olen nyt 10 vuotta vanhempi, kun mitä olin kun aloin seurustelemaan Exän kanssa.
2.Seurustelen eri miehen kanssa
3.Tämä on ensimmäinen ns.aikuinen parisuhteeni.(Exän kanssa oltiin teinejä ja kasvettiin yhdessä)

Kevään ja kesän aikana mussa on tapahtunut jotain todella merkittävää henkistä kasvua, jota ei varmasti vieläkään olisi saavutettu ilman eroa. Ne käyttäytymismallit jotka Exää häiritsi suhteessamme alkavat olla menneen talven lumia. Toki luottamusongelma on kova, mutta enhän mä koskaan pääsisi sitä uudestaan rakentamaan jos katkeroituisin ja päättäisin, että kaikki miehet on sikoja. Siltäkin osin koen hyvin tärkeäksi sen, että pääsen nyt rakentamaan aikuista parisuhdetta, aikuisen ihmisen kanssa, joka ei ole vielä toistaiseksi antanut mulle mitään syytä olla luottamatta.

Luulen, että jatkossa elämässäni, en pysty luottamaan keneenkään sokeasti vaan jokaisen ihmisen on erikseen ansaittava luottamukseni. Aika typerää eikö?

Hyvää hääpäivää?

Eilen tuli täyteen tasan viisi vuotta siitä, kun minä ja Exä sanoimme toisillemme tahdon. Kyllä me tekstarit vaihdettiin ja todettiin, että eikös meidän viisi vuotta naimisissa ole kuitenkin ihan hyvä saavutus, mutta taitaa ainakin jäädä meidän viimeiseksi yhteiseksi hääpäiväksi. Olin Keijun ja Erään kanssa rannalla ja oli ihan mukava päivä. Hääpäivää en juurikaan kerennyt miettimään. Eipä tuolla nyt enää tässä vaiheessa ole väliä.

Tänään katselin hieman huvittuneena kun samassa katuvalotolpassa oli kolme eri sydänkylttiä. Mielessäni skeptisesti ajattelin, että miksi ihmeessä ihmiset menevät naimisiin? Ehkä hieman säikähdin ajatuksiani, sillä kyllä mä olen aina ollut perinteisen avioliiton kannattaja. Tämän kevään aikana tosin, mun ajatukset suhteista, rakkaudesta ja avo-/avioliitoista ovat heittäneet aikamoista häränpyllyä.

 Suomessa keskimääräinen avioliittojen pituus on 11 vuotta, Helsingissä taas seitsemän ja lähes puolet avioliitoista päätyy eroon. Itse tiedän ainakin 13 avioparia, jotka ovat eronneet muutaman vuoden sisällä, eikä uutisista tunnu tulevan loppua. Näitä kaikkia pareja yhdistää se, että he omien sanojensa mukaan ovat jonkin sortin uskovaisia. Raamatussa kuitenkin aina on jauhettu sitä, kuinka avioliitto on pyhä, ja että avioeroa ei saisi ottaa kuin tietyissä tilanteissa. Omat säädöksensä löytyy myös sille, kuka saa mennä uudelleen naimisiin ja kenen kanssa. Niihin en nyt jaksa paneutua sen kummemmin tässä, koska mielestäni Raamattu alkaa olla muutenkin jo aikansa elänyt. Otin asian kuitenkin puheeksi siksi, että uskon vahvasti siihen, että osaan näistä lähipiirini eroista löytyy juuret varmasti siitä näkökulmasta, että seksiä ei saisi harrastaa ennen avioliittoa ja juuri sen takia avo"liitossa" asuminen ei olisi suositeltavaa. Useat näistä pareista, ovat ihastuneet, rakastuneet ja menneet naimisiin yleensä viimeistään kahden vuoden kuluttua tapaamisestaan. Jotkut jopa nopeammin.

Mielestäni siinä ajassa, ei ehdi tutustua ihmiseen varsinkaan jos ei asu saman katon alla. Lisäksi jos/kun naimisiin on menty hätiköiden, "teini-iän" huumassa ja keskenkasvuisina, ongelmat avioliitossa vain kasvavat. Puhun omasta kokemuksesta, kun mietimme aikaisemmin keväällä Exän kanssa onko järkeä jatkaa, jatkuvasti tulimme siihen lopputulokseen, että ei koska meistä on tullut niin erilaisia persoonia. Kyllä me sillon teineinä oltiin samanlaisia, mutta emme olleet persoonina ns. valmiita, emmekä varmasti ole vieläkään. Uskon kuitenkin siihen, että jonkinlainen oma identiteetti on löydettävä hyvin vahvaksi, jotta on kykeneväinen toimivaan parisuhteeseen.

Olisikohan mahdollisesti vaikka vuodenkin yhdessä asuminen ennen häitä, voinut estää jotain niin katastrofaalista kun Exän ja mun häät? Vai oltaiskohan me vaan vielä entistä paremmin tutustuttu toisiimme, itseemme ja tarpeisiimme ja sillä luotu sitä ensihuumaa kestävämpi pohja parisuhteelle?

Tiedelehden sivuilta tuli vastaan hyvin mielenkiintoinen artikkeli parisuhteesta, jossa oli ihan järkeviä juttuja asiantuntijan suusta.

http://www.tiede.fi/artikkeli/716/avioliiton_rattaat_pyorahtavat_kolme_tarkeaa_kierr

Siinä puhutaan parisuhteen kolmesta eri vaiheesta.

"- Symbioosivaiheeseen kuuluvat kaikki rakastumisen lepertelyt ja päiväunet rakkaasta. Puolisot elävät toisilleen ja ovat sokeita toistensa virheille.

- Eriytymisvaiheessa ruusunpunaiset hetket haihtuvat, ja puolisoon halutaan ottaa etäisyyttä. Kumppanin piirteet, jotka aiemmin olivat "suloisia", alkavat ärsyttää, ja se sanotaan suoraan.

Tässä vaiheessa rattaisiin yleensä ilmaantuvat myös ensimmäiset rikot. - Puolisot "itsenäistyvät" eri aikaan, mikä aiheuttaa ongelmia, mustasukkaisuutta ja pelkoa siitä, että tähänkö tämä rakkaus loppui, Pukkala tietää. Hänellä ei ole yhtälöön patenttiratkaisua, mutta hyvä neuvo alkuun pääsyyn: hyväksytään, ettei toista voi muuttaa, ja ymmärretään, että eriaikaisuus on normaalia parisuhteen kehitystä.

- Kumppanuusvaiheeseen pääsy vie aina vuosia, joskus vuosikymmeniä, mutta sinne asti sinnittely kannattaa. Nyt erilaiset puolisot ovat tasavertaisia kumppaneita. - Nämä parit suhtautuvat jopa humoristisesti siihen, että toinen "on sellainen kuin on"."

Itselleni tuli tämän kohdan luettuani mieleen, että olemmeko me Exän kanssa astuneet ansaan ja luovuttamassa juuri tuossa eriytymisvaiheessa. Ehkä, mutta kun ottaa huomioon pettämisen ja molemmin puolisen luottamuksen ja kunniotuksen puutteen, ei siitä varmasti tulisi yhtään mitään enää koskaan. Sitä paitsi mä olen tällä hetkellä hyvin onnellinen ja valoisin mielin menossa tulevaa kohti, eikä mun tulevaisuuden suunnitelmissa ole kyllä Exä kun vain Keijuun liittyvissä asioissa.

En nyt tahdo todellakaan väittää, että avioliitto olisi huono juttu. Kyllä mä itsekin toivon vielä joskus pääseväni naimisiin, koska haluan lisää lapsia, ja lapset tehdään mun mielestä vasta avioliitossa. Mun usko vaan avioliittoon hätiköitynä ratkasuna on mennyt totaalisesti. Mä uskon kyllä rakkauteen ensisilmäyksellä, mutta en usko siihen, että pelkästään sen tunteen varaan olisi hyvä rakentaa parisuhdetta. Kyllä siihen vaaditaan myös se, että järki kulkee myös mukana ja komppaa niitä tunteita. Ja mitä siihen avo"liittoon" tulee, niin se voi olla jossain kohtaa elämää erittäin hyvä väliaikainen vaihtoehto, mutta en mä sitä liitoksi kutsuisi enkä semmoiseen koko loppuelämäkseni jäisi. Se ei kuitenkaan velvoita kumpaakaan avo"liiton" osapuolta juuri mihinkään.Jaj os kiinnostaa niin suosittelen tutustumaan lainsäädäntöön koskien avoliittoa.Eiköhän googlettamalla löydy .;)