sunnuntai 29. joulukuuta 2013
perjantai 27. syyskuuta 2013
Jatkoa tarinaan Syrjäytyminen
Oon ollut pitkään kirjoittamatta mitään järkevää, sillä on ollut todella kiireistä ja blogia olen päivittänyt lähinnä vain pääni sisällä.
Nyt kuitenkin tuli semmonen olo, että olisi hyvä hetki hieman jatkaa tarinaani, jonka jo aloitin.
Elämäntilanteeni ylivoimaisuuden vuoksi lopetin siis kouluni kesken vuonna 2005 joulukuussa. Oma ryhmävastaavani harmitteli sitä kovasti, sillä olin kuulemma ollut parhaiden hakijoiden joukossa. En kuitenkaan siinä tilanteessa nähnyt muuta vaihtoehtoa kun lopettamisen, sillä en vain pärjännyt vielä itsekseni.
Kotiin palattuani jouduinkin sitten aikamoisiin rattaisiin, vaikka tosiasiassa roikuin yhdellä kädellä jossain niiden rattaiden välissä odottaen vaan lopullista murskautumista. Eteeni ilmaantui yhtäkkiä ns. aikuisten maailma ja työnhaku. Sen aloitinkin muistaakseni lähes samantien mutta se ei tuottanut hetkeen tulosta. Seuraavaksi vuorossa olikin kevään yhteishaut ja uuden opiskelupaikan valinta. Muistan miettineeni kovasti mikä haluaisin olla isona ja hainkin muutamaan kouluun jotka minua kiinnostivat. Sain kutsun ykköshakukohteeni pääsykokeisiin, mutta harmikseni huomasin sen olevan niin kaukana, ettei minulla olisi ollut mahdollisuutta edes päästä paikan päälle. Niinpä epäkypsästi vaan jätin menemättä tietämättä seurauksia.
Kului jonkin aikaa kun sain postia työvoimatoimistosta. Minut oli pistetty karenssiin niin pitkäksi aikaa kunnes täytän 25-vuotta, valmistun ammattiin tai olen 6kk töissä. Sitä ennen en olisi oikeutettu tiettyihin työttömyysetuuksiin.
Onnekseni sainkin sitten osa-aikaista kesätyötä paikallisesta marketista. Työsuhteeni kesti 4kk kun irtisanoin itseni, sillä olin saanut Turusta töitä. Pieni palkkaista tosin, mutta mielekästä hommaa lapsenvahtina erään tuttuni luona. Etsinkin Turusta itselleni pienen yksiön johon muutin ja yritin viimein selvitä omillani. Pienestä palkasta johtuen, elämäni oli hyvin tiukkaa mutta tulin juuri ja juuri toimeen. Yritin hakea jotain muuta osa-aikaista työtä siihen rinnalle, mutta kukapa minut olisi palkannut. Lastenhoitajana olin heinäkuusta-joulukuuhun.
Pääsin tammikuussa 2007 alkavaan aikuiskoulutukseen. Kuitenkin terveyteni alkoi hajoilla ja ennen pitkää jouduin lopettamaan koulun terveydentilani vuoksi. En ollutkaan soveltuva alalle. Iskiaskivuista kärsiessäni olin taas toimeton, vailla töitä ja vailla koulua. Ainoa vaihtoehtoni oli hakea sossusta toimeentuloa, ja se onkin ainut kerta kun minulle sitä on myönnetty. Niin pääsin kesän yli. Heinäkuussa menin naimisiin ja koska terveydentilani ei ollut edellenkään kohentunut, enkä ollut saanut mistään töitä ahkerasta hakemisesta huolimatta jäin ns. kotirouvaksi. Alkuun olin todella tyytyväinen tilanteeseeni ja nautin kotona olemisesta, mutta ennen pitkää jatkuva toimettomuus alkoi käydä mielen päälle. Pääsin Staff Pointille tekemään keikkahommaa kaupan kassalla, mutta sitäkään työtä ei paljon ollut tarjolla. Taloutemme silloin jäi kokonaan Exän hartioille, joka onneksemme sai hyvän ja kokopäiväisen työpaikan. Koin suurta syyllisyyttä ja turhautumista tilanteesta, sillä tein parhaani mutta se ei riittänyt työllistymiseen asti.
Kai se työllistyminen on miehille helpompaa kun voi tehdä esim. raskaita varasto-tai muuttohommia. Itse en olisi voinut kuvitellakaan tekeväni vastaavanlaisia hommia selkäongelmieni takia.
Lainaan taas ystäväämme wikipediaa:
"Syrjäytymistä voivat aiheuttaa esimerkiksi opiskelumahdollisuuksien puute, pitkäaikaistyöttömyys, pätkätöiden välillä toistuvat työttömyysjaksot, palkkakuopat, perusturvan liian pieni taso, yhteiskunnan tukiverkon reikäisyys, vammaisuus, terveysongelmat, päihteiden käyttö ja asunnottomuus. Ikääntyvien, ulkomaalaistaustaisten, työttömien työnhakijoiden ja vammaisten syrjintä työhönottotilanteessa aiheuttaa sen, että näiden väestöryhmien joukossa esiintyy tavallista enemmän syrjäytymistä. Erityisen herkkiä syrjäytymiselle ihmiset ovat elämän muutosvaiheissa, esimerkiksi koulun, työsuhteen tai parisuhteen päättyessä. Suomessa on keskimäärin syrjäytynyt enemmän miehiä kuin naisia."
Mielestäni yhteiskunta menee vikaan siinä, että nuoria ei opeteta ja varoiteta tarpeeksi yhteiskunnan kiemuroista ja siitä, että tietyillä valinnoilla on aina seurauksensa ja joskus on pakko valita kahdesta huonosta vaihtoehdosta. Mielestäni olisi todella tarpeellista nykypäivänä jo pienestä pitäen kasvattaa lapset selviytymään pyrokratian tuomista haasteista elämässä. Suomi tiettyyn pisteeseen asti ainakin luulee olevansa hyvinvointivaltio, mutta kyllä jotkut elämän perusasiat on tehty todella vaikeiksi varsinkin heikompiosaisille suomalaisille.
Sosiaaliturvamme on täällä toki ensiluokkainen ja tukijärjestelmämme ihailtava, mutta siinä on paljon aukkoja, jotka eivät oikeasti aja tukea tarvitsevan kansalaisen etua.
Esim. toimeentulotukea hakiessa tarkastetaan _kolmen_ edeltävän kuukauden tulot. Jos olet ollut töissä kaksi kuukautta sitten ja jäänyt juuri työttömäksi, hakiessasi toimeentulotukea palkkasi lasketaan vielä tuloiksi, joita ei käytännössä enää ole eikä tule. Joku voisi tähän sanoa, että sitä varten on työttömyyspäivärahat ja työmarkkinatuet, mutta entäs jos kyseinen henkilö on esimerkiksi minun laillani karenssissa, eikä voi kyseisiä etuuksia saada? Sitten jäljelle jää ruokajonot ja pikavipit. Ruokajonot itsessään ei varmasti ketään syrjäytä, mutta jos epätoivoisena ja vaihtoehdotta sortuu vippeihin on velkaantuminen ja sitä kautta syrjäytyminen lähes aina taattu.
Mielestäni pitäisi keventää vähän niitä pyrokratian rattaita ja alkaa katsomaan enemmän siihen nykyhetkeen ja tilanteeseen sen sijaan, että tuijotettaisiin vaan säädöksiä ja omaa napaa.
Jatkuu ensi numerossa ;)
Nyt kuitenkin tuli semmonen olo, että olisi hyvä hetki hieman jatkaa tarinaani, jonka jo aloitin.
Elämäntilanteeni ylivoimaisuuden vuoksi lopetin siis kouluni kesken vuonna 2005 joulukuussa. Oma ryhmävastaavani harmitteli sitä kovasti, sillä olin kuulemma ollut parhaiden hakijoiden joukossa. En kuitenkaan siinä tilanteessa nähnyt muuta vaihtoehtoa kun lopettamisen, sillä en vain pärjännyt vielä itsekseni.
Kotiin palattuani jouduinkin sitten aikamoisiin rattaisiin, vaikka tosiasiassa roikuin yhdellä kädellä jossain niiden rattaiden välissä odottaen vaan lopullista murskautumista. Eteeni ilmaantui yhtäkkiä ns. aikuisten maailma ja työnhaku. Sen aloitinkin muistaakseni lähes samantien mutta se ei tuottanut hetkeen tulosta. Seuraavaksi vuorossa olikin kevään yhteishaut ja uuden opiskelupaikan valinta. Muistan miettineeni kovasti mikä haluaisin olla isona ja hainkin muutamaan kouluun jotka minua kiinnostivat. Sain kutsun ykköshakukohteeni pääsykokeisiin, mutta harmikseni huomasin sen olevan niin kaukana, ettei minulla olisi ollut mahdollisuutta edes päästä paikan päälle. Niinpä epäkypsästi vaan jätin menemättä tietämättä seurauksia.
Kului jonkin aikaa kun sain postia työvoimatoimistosta. Minut oli pistetty karenssiin niin pitkäksi aikaa kunnes täytän 25-vuotta, valmistun ammattiin tai olen 6kk töissä. Sitä ennen en olisi oikeutettu tiettyihin työttömyysetuuksiin.
Onnekseni sainkin sitten osa-aikaista kesätyötä paikallisesta marketista. Työsuhteeni kesti 4kk kun irtisanoin itseni, sillä olin saanut Turusta töitä. Pieni palkkaista tosin, mutta mielekästä hommaa lapsenvahtina erään tuttuni luona. Etsinkin Turusta itselleni pienen yksiön johon muutin ja yritin viimein selvitä omillani. Pienestä palkasta johtuen, elämäni oli hyvin tiukkaa mutta tulin juuri ja juuri toimeen. Yritin hakea jotain muuta osa-aikaista työtä siihen rinnalle, mutta kukapa minut olisi palkannut. Lastenhoitajana olin heinäkuusta-joulukuuhun.
Pääsin tammikuussa 2007 alkavaan aikuiskoulutukseen. Kuitenkin terveyteni alkoi hajoilla ja ennen pitkää jouduin lopettamaan koulun terveydentilani vuoksi. En ollutkaan soveltuva alalle. Iskiaskivuista kärsiessäni olin taas toimeton, vailla töitä ja vailla koulua. Ainoa vaihtoehtoni oli hakea sossusta toimeentuloa, ja se onkin ainut kerta kun minulle sitä on myönnetty. Niin pääsin kesän yli. Heinäkuussa menin naimisiin ja koska terveydentilani ei ollut edellenkään kohentunut, enkä ollut saanut mistään töitä ahkerasta hakemisesta huolimatta jäin ns. kotirouvaksi. Alkuun olin todella tyytyväinen tilanteeseeni ja nautin kotona olemisesta, mutta ennen pitkää jatkuva toimettomuus alkoi käydä mielen päälle. Pääsin Staff Pointille tekemään keikkahommaa kaupan kassalla, mutta sitäkään työtä ei paljon ollut tarjolla. Taloutemme silloin jäi kokonaan Exän hartioille, joka onneksemme sai hyvän ja kokopäiväisen työpaikan. Koin suurta syyllisyyttä ja turhautumista tilanteesta, sillä tein parhaani mutta se ei riittänyt työllistymiseen asti.
Kai se työllistyminen on miehille helpompaa kun voi tehdä esim. raskaita varasto-tai muuttohommia. Itse en olisi voinut kuvitellakaan tekeväni vastaavanlaisia hommia selkäongelmieni takia.
Lainaan taas ystäväämme wikipediaa:
"Syrjäytymistä voivat aiheuttaa esimerkiksi opiskelumahdollisuuksien puute, pitkäaikaistyöttömyys, pätkätöiden välillä toistuvat työttömyysjaksot, palkkakuopat, perusturvan liian pieni taso, yhteiskunnan tukiverkon reikäisyys, vammaisuus, terveysongelmat, päihteiden käyttö ja asunnottomuus. Ikääntyvien, ulkomaalaistaustaisten, työttömien työnhakijoiden ja vammaisten syrjintä työhönottotilanteessa aiheuttaa sen, että näiden väestöryhmien joukossa esiintyy tavallista enemmän syrjäytymistä. Erityisen herkkiä syrjäytymiselle ihmiset ovat elämän muutosvaiheissa, esimerkiksi koulun, työsuhteen tai parisuhteen päättyessä. Suomessa on keskimäärin syrjäytynyt enemmän miehiä kuin naisia."
Mielestäni yhteiskunta menee vikaan siinä, että nuoria ei opeteta ja varoiteta tarpeeksi yhteiskunnan kiemuroista ja siitä, että tietyillä valinnoilla on aina seurauksensa ja joskus on pakko valita kahdesta huonosta vaihtoehdosta. Mielestäni olisi todella tarpeellista nykypäivänä jo pienestä pitäen kasvattaa lapset selviytymään pyrokratian tuomista haasteista elämässä. Suomi tiettyyn pisteeseen asti ainakin luulee olevansa hyvinvointivaltio, mutta kyllä jotkut elämän perusasiat on tehty todella vaikeiksi varsinkin heikompiosaisille suomalaisille.
Sosiaaliturvamme on täällä toki ensiluokkainen ja tukijärjestelmämme ihailtava, mutta siinä on paljon aukkoja, jotka eivät oikeasti aja tukea tarvitsevan kansalaisen etua.
Esim. toimeentulotukea hakiessa tarkastetaan _kolmen_ edeltävän kuukauden tulot. Jos olet ollut töissä kaksi kuukautta sitten ja jäänyt juuri työttömäksi, hakiessasi toimeentulotukea palkkasi lasketaan vielä tuloiksi, joita ei käytännössä enää ole eikä tule. Joku voisi tähän sanoa, että sitä varten on työttömyyspäivärahat ja työmarkkinatuet, mutta entäs jos kyseinen henkilö on esimerkiksi minun laillani karenssissa, eikä voi kyseisiä etuuksia saada? Sitten jäljelle jää ruokajonot ja pikavipit. Ruokajonot itsessään ei varmasti ketään syrjäytä, mutta jos epätoivoisena ja vaihtoehdotta sortuu vippeihin on velkaantuminen ja sitä kautta syrjäytyminen lähes aina taattu.
Mielestäni pitäisi keventää vähän niitä pyrokratian rattaita ja alkaa katsomaan enemmän siihen nykyhetkeen ja tilanteeseen sen sijaan, että tuijotettaisiin vaan säädöksiä ja omaa napaa.
Jatkuu ensi numerossa ;)
torstai 20. kesäkuuta 2013
It´s my life
Oli nyt pakko tässä juhannuspakkaamisten lomassa tulla vuodattamaan.
Mun hermoon on alkanut tosi pahasti ottamaan ns.kristityt ystäväni, joiden lähes tärkein elämäntehtävä tuntuu olevan minä ja minun elämäni vahtaaminen ja arvioiminen. En nyt lähde tässä erittelemään mistä kaikista valinnoistani ja päätöksistäni kyseinen toiminta johtuu mutta sen voin sanoa, että omien elämänkokemusteni ja koettelemusteni kautta en ajattele asioista enää niin naiivisti tai musta-valkoisesti.
Tästä pääsemmekin siihen, että se ei tee minusta yhtään sen huonompaa uskovaa tai kristittyä, jos en ajattele samalla tavalla kuin sinä tai joku muu. Kuitenkin loppupeleissä me olemme vastuussa vain omista teoistamme(kristittynä toki ajattelen että Jumalalle). Jos olet huolissani minun henkisestä tai hengellisestä tilasta, olet sitä turhaan. Tällä hetkellä elämässäni olen onnellisempi kuin pitkään aikaan juuri näin kuin olen.
Lisäksi hoidan kiitos vain yhteyteni Ylös aivan itse, ja mieluusti ilman välikäsiä.
Nyt joku voisi sanoa että "se koira älähtää". No itse olen sinut ratkaisujeni ja päätösteni kanssa, joten toivon että muutkin voisivat olla.
Onneksi on myös niitä, jotka tuomitsemisen ja arvostelemisen sijaan osaavat iloita onnestani. Kiitos heistä.
Pieni purkautuminen tähän juhannuksen nurkille, koska asia sai taas kerran verenpaineeni kohoomaan.
Jos jokainen eletään vaan oma elämämme ja jos semmoista ei ole, suosittelen lämpimästi hankkimaan.
*UGH*
Hyvää jussia kaikille! ;)
Mun hermoon on alkanut tosi pahasti ottamaan ns.kristityt ystäväni, joiden lähes tärkein elämäntehtävä tuntuu olevan minä ja minun elämäni vahtaaminen ja arvioiminen. En nyt lähde tässä erittelemään mistä kaikista valinnoistani ja päätöksistäni kyseinen toiminta johtuu mutta sen voin sanoa, että omien elämänkokemusteni ja koettelemusteni kautta en ajattele asioista enää niin naiivisti tai musta-valkoisesti.
Tästä pääsemmekin siihen, että se ei tee minusta yhtään sen huonompaa uskovaa tai kristittyä, jos en ajattele samalla tavalla kuin sinä tai joku muu. Kuitenkin loppupeleissä me olemme vastuussa vain omista teoistamme(kristittynä toki ajattelen että Jumalalle). Jos olet huolissani minun henkisestä tai hengellisestä tilasta, olet sitä turhaan. Tällä hetkellä elämässäni olen onnellisempi kuin pitkään aikaan juuri näin kuin olen.
Lisäksi hoidan kiitos vain yhteyteni Ylös aivan itse, ja mieluusti ilman välikäsiä.
Nyt joku voisi sanoa että "se koira älähtää". No itse olen sinut ratkaisujeni ja päätösteni kanssa, joten toivon että muutkin voisivat olla.
Onneksi on myös niitä, jotka tuomitsemisen ja arvostelemisen sijaan osaavat iloita onnestani. Kiitos heistä.
Pieni purkautuminen tähän juhannuksen nurkille, koska asia sai taas kerran verenpaineeni kohoomaan.
Jos jokainen eletään vaan oma elämämme ja jos semmoista ei ole, suosittelen lämpimästi hankkimaan.
*UGH*
Hyvää jussia kaikille! ;)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)