Isänpäivä on alunperin tullut Yhdysvalloista(mikä ylläri) ja ensimmistä kertaa sitä vietettiin Suomessa vuonna 1949. Kalentereihin se kuitenki päätyi virallisena liputuspäivänä vasta vuonna 1987. Marraskuun toisena sunnuntaina isänpäivää juhlii Suomen lisäksi vain Norja, Islanti, Ruotsi ja Viro. Muutoin isänpäivän ajankohta vaihtelee.Kesäkuun kolmas sunnuntai tuntuu olevan suosituin isänpäivän juhlimispäivä.
Lähde:http://fi.wikipedia.org/wiki/Is%C3%A4np%C3%A4iv%C3%A4
Varmaan suurimmassa osassa suomalaisista perheistä juhlitaan isänpäivää tavalla tai toisella. Meillä kotona vietiin isille aamupala vuoteeseen ja toki oltiin aina väsätty/ostettu jotain pientä lahjaa ja korttia myös. Nykyään on ollut tapana lähettää kortti mutta nyt kiireen vuoksi se jäi.(Sori iskä) Mä olen aina ollut isin tyttö. Isi on ollut mulle uskomattoman tärkeässä osassa oikeastaan koko mun pienen ikäni ja on edelleen. Mä olen kiitollinen siitä, että mulla on hyvä isä, joka on kaikista myrskyistä huolimatta ollut läsnä aina kun on tarvinnut.
Keiju ei onneksi vielä ymmärrä isänpäivän päälle sillä tänä vuonna sen juhliminen isin kanssa on mahdotonta isin ollessa hyvin ansaitulla matkalla toisella puolella maapalloa.Viime isänpäivänä oltiinkin mökillä ja en kyllä voinut aavistaa, että se jää meidän viimeiseksi yhteiseksi isänpäiväksi. Uskomattoman nopeasti aika menee.Pian juhlitaan jo joulua ja vuodenvaihdekin tulee hujauksessa, ja uusi vuosi ja...sitten siitä on vuosi. Kun tää koko kamala prosessi alkoi. Edellisessä kämpässä pakatessani löysin sen halvatun kirjeen. Onneksi äiti oli paikalla ja kielsi lukemasta. Miksi pitäisi vatvoa vanhoja asioita ja kääntää veistä _omassa_ haavassa?
Niin, olen siis muuttanut. Jo kaksi viikkoa olen täällä asunut ja kävi juuri niinkuin ajattelinkin. Paha olo seurasi mukana ja tuntuu jopa hieman syventyneen. Keiju on mulla nyt viisi viikkoa putkeen ja toki se reagoi nyt muuttoon ja kaikkeen tähän myllerykseen sillä, ettei nuku öisin. Mä olen itse mennyt todella huonoilla yöunilla jo pidemmän aikaa ja pikkuhiljaa unettomuus alkaa tehdä tepposiaan. Lisäksi taas tää "välivuodenajan" harmaus toki tekee oman osansa. Joku ehkä ihmettelee sitä miten voin valittaa siitä, että saan olla lapseni kanssa. No vastaukseksi voi vaan sanoa sen, että koitappa itse univelkaisena ja yksin pitää huolta uhmaikäisestä neidistä, joka ei nuku eikä juuri syökään ja lisäksi vielä purkaa pahvilaatikoita ja pitää koti siinä kunnossa, että siellä pystyy elämään. Mä menen puolitehoilla ja ikävä tosiasia on se, että nyt pikkuhiljaa alkaa se jaksamisen raja tulla vastaan, niin henkinen kuin fyysinenkin. Mun seuraavaan vapaaviikonloppuun on vielä aikaa 20 päivää ja kaksi viikkoa olen jo neitosen kanssa ollut. Kyllä taitaa mun joustamiset loppua tuohon reissuun.En mäkään mikään kone ole joka jaksaa ja pystyy ihan mihin vaan ilman unta. Olisinkin. Tätäkö sen yhteishuoltajuuden pitäisi olla?*haukotus*
